Wigwamit antoivat tässä vaiheessa vielä innostuneita ja luottavaisia lausuntoja lehdistölle. Rekku myönsi, että heidät miellettiin vanhaksi bändiksi, joka soittaa vanhaa musiikkia. "Se ei kuitenkaan haittaa, sillä koko retro-homma on pääosin positiivinen ilmiö", hän vakuutteli Iltalehdessä. "Se, että nyt kaikki yrittävät kuulostaa pelkästään vanhoilta, on välivaihe. Kehitys johtaa vääjäämättä siihen, että soittotaito ja sävellykset tulevat jälleen kunniaan, teknologian ylivalta murtuu. Ja sehän käy meille erittäin hyvin."

"Me olemme vanhoja ongelmalapsia ja tämä on jälki-istuntoa", summasi Jim, joka kaavaili Wicked Ivory -tyylisen sooloalbumin tekemistä.

Rekku arvioi WUM-lehdessä, että "kyllä me vähintään Skandinaviassa tulemme keikkailemaan". Måsse pani Rumbassa paremmaksi: "Kyllä mun puolesta tämä levy saisi breikata niin hyvin, että pääsisimme soittamaan jonnekin jenkkeihin." "Kiertue USA:ssa vaatisi tietysti hirveästi rahaa", Jim kuitenkin totesi. "Pitäisi varmaan soittaa Richard Bransonille."

Wigu-miehet eivät välttämättä tienneet, että samoihin aikoihin bändiä muisteltiin brittiläisen Vox-lehden Edge of Fame -palstalla yhdessä muiden pienehkölle huomiolle jääneiden 70-luvun Virgin-artistien, kuten Henry Cown, Superchargen ja The Motorsin kanssa.

Rekku jatkoi pohtimista Rumban haastattelussa: "Henkilökohtaisesti mä olen tyytyväinen siitä, että asun täällä hieman syrjässä maailman melskeistä, koska biisien tekeminen vaatii tietyn rauhan. Kun olimme Jimin kanssa jenkeissä huomasin, että sen kaltaisessa hälinässä ja mediakaaoksessa tuntuisi aika vaikealta upota sellaiseen biisintekovireeseen, musiikkimaailmaan, jonka saavuttaminen täällä Suomessa on helppoa. Mun on esimerkiksi helppo tehdä biisejä maalla, ihan korvessa. Luovuutta ajatellen kasvun rajat tulevat vastaan täällä paljon myöhemmin kuin muualla. Nämä ovat tietysti ihan henkilökohtaisia tuntemuksia, jotka liittyvät omaan säveltämisen kemiaan, mutta luulisin, että täällä on kuitenkin paremmat mahdollisuudet kehittää bändiä."

Jim väläytti, että he saattaisivat taltioida kaikki huhtikuun keikat DATille livealbumia varten. "Itse asiassa joskus voisi tehdä vaikka jonkun 'New Music From The Twilight Zone' -tyyppisen levyn, jossa olisi tämän uuden kokoonpanon liveversioita vanhoista Wigu-klassikoista." Vuonna 2001 julkaistun Wigwam Plays Wigwam Live -levyn idea kummitteli miesten mielissä siis jo tuolloin.

Jan pohti, että bändi voisi kokeilla muutaman biisin akustista osuutta uudessa keikkasetissä, mutta näin ei menetelty ainakaan säännöllisesti. Rekku selvitti soittolistan rakentamista Soundi-lehdessä: "Keikkasetti suunnitellaan aina myös hyvin tarkkaan. Jännitteen täytyy kestää setin loppuun saakka. Fiilistasolla tapahtuvien painotusten vaihtojen pitää olla perusteltuja. Niiden täytyy merkitä jotakin. Intensiteetin täytyy säilyä koko ajan, vaikka tunnelmien painotukset muuttuvat." Måsse havainnollisti: "Esimerkiksi Lost Without A Trace, pelkistetty pianolla säestetty laulu, on keikkalistalla sen takia, että se lisää dynamiikkaa. Kun sen perään ladataan täysillä Do Or Die, kasvaa dramatiikka kuin itsestään." "Kuuntelija pannaan ikäänkuin pieneen purkkiin ja sitä ravistetaan lujaa. Välillä kantta raotetaan ja tilannetta tutkitaan. Jos vaikuttaa siltä, että kuulijoiden kantti kestää vielä lisää, päästetään loputkin voimat irti. Se on meidän taktiikkamme."

Tietty pieni skitsoilu keikkaolosuhteiden kanssa kuitenkin jatkui. Jyväskylän keikkaansa 9. huhtikuuta kundit pitivät loistavasti onnistuneena, mutta seuraavan illan keikka Tampereen Tullikamarilla meni heidän mielestään pipariksi, kun Rekun kitarasta katkesi kieli.

Jengi joka tapauksessa diggasi. Nuoria oli paljon mukana keikoilla. "Onneksi on tullut paljon uutta jengiä…", Mikko Rintanen huoahti Tampereen keikan jälkeen 11. huhtikuuta. "Joka tulee antamaan kommentteja keikasta ja aloittaa kertomalla syntymävuotensa", Jan Noponen jatkoi. "Aina tulee joku sellainen. Eilen ensimmäinen kertoi: 'Mä olen syntynyt vuonna -69 ja oli silti hyvä. Äiti oli oikeassa.' Joskus on keikalla ollut sekä äiti että tytär. Mun tyttöystäväni äidillä on Wigwamin LP."

Rekku painotti sitä, että toisin kuin monet yhä mielsivät, Wigwam nimenomaan ei ollut progea. "Progella tarkoitetaan nykyään sellaista koukeroista, vaikeaa, itsetarkoituksellisen briljeeraavaa musiikkia, mitä esim. Light Ages ei missään nimessä ole." Vanha Pohjolan ja Gustavsonin aikainen Wigwam oli ollut hänen mielestään progea myönteisessä mielessä: "- - vaikka Pohjolan ja Gustavsonin biisit olivat paikoitellen koukeroisia ja monimutkaisiakin, se oli silti samalla sulavaa ja soivaa musaa, mitä läheskään kaikki proge ei ole. Tökkivyys ja kömpelyys vanhasta Wigwamista puuttui, niin progea kuin se olikin."

Måsse: "Kyllä mun on ainakin tunnustettava, että kaikki se mitä 60- ja 70-luvulla tapahtui, on vaikuttanut muhun syvästi. Tuolloin Suomessa kävi keikalla harva se viikko todella kovia nimiä, Led Zeppelin, Hendrix, The Who ja kaiken maailman beat-porukat. Tuon aikainen musiikki on iskostunut hyvin syvälle ja ainakin minä toivon, että meidän musiikista kuuluisi jotain kaikuja siitä, mitä tapahtui silloin."

Vanhan ajan tunnelmiin palattiin MS-Audiotronin 20-vuotisjuhlissa Tavastialla 18. toukokuuta. Lauteilla vieraili paitsi nyky-Wigwam myös Tasavallan Presidentin Jukka Tolosesta ja Vesa Aaltosesta sekä vanhan Wigwamin Jukka Gustavsonista ja Pekka Pohjolasta koottu varsinainen 70-luvun alun unelmasupergroup. Jukka Hauru raportoi kuitenkin penseästi Hesariin: "Nyt nelikko esitti kylmiltään mm. Blind Faith -kappaleen Well Allright, mutta kunkin soittajan ambitiot näyttivät suuntautuneen jo aikoja sitten aivan toisaalle, kenen minnekin."

Light Ages oli ilmestynyt kauppoihin huhtikuussa, kiertueen ollessa käynnissä. Suomen levyteollisuudessa elettiin siirtymävaihetta vinyylistä digitaalitallenteisiin. Light Ages mahtui yhdelle compact discille, mutta vinyylipuriste, jollainen päätettiin vielä myös tehdä, täytyi julkaista kahtena kiekkona.

--Mikko Meriläinen