Suomalaisen rockin historian pidemmän kaavan mukaan opiskelleille Jukka Ruohomäen (s. 1947) nimen pitäisi olla tuttu muutaman 70-luvun klassikkolevyn avustajaluettelosta. Sekä Pekka Strengin Kesämaalla (1972), Hectorin Herra Mirandoksella (1973) että Wigwamin Beingillä (1974) hän vierailee syntesoija-assistenttina. Ensimmäisenä suomalaisena Ruohomäki hallitsi englantilaisen VCS-3-syntetisaattorin käytön.
- Joo, Herra Mirandoksella vaikka ne Atlantiksen kornit boi-oing-soundit, Ruohomäki naureskelee.
- VCS-3 oli ihan paska laite. Oli ihan turhaa kirjoittaa mitään muistiinpanoja sen nappuloiden asennoista, koska se ei pitänyt virettään. Samat säädöt tuottivat eri kerroilla eri ääniä. Mutta sitä saattoi yliohjata ja takaisinkytkeä miten huvitti, siitä sai kiinnostaviakin soundeja, Ruohomäki kertoilee.
Tästä debyytistä tullee kypsä
Omissa nimissään Jukka Ruohomäki on julkaissut musiikkia varsin vähän ollakseen kuitenkin ollut tekemisissä musiikin kanssa jo vuodesta 1970. Silloin alkoivat opiskelut Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella. Laitoksen studion oli muutamaa vuotta aiemmin rakentanut Erkki Kurenniemi.
- Siellä se nyhräsi vanhassa keittokomerossa pilliklubia poltellen. Siellä oli jotain vempeleitä ja nauhureita: hyvällä tahdolla saattoi sanoa että se oli studio, Ruohomäki muistelee.
Suomalaisia proto-ambient-miehiä yhtä kaikki. Muutamia Ruohomäen nauhamusiikkiteoksia ilmestyi 70-luvulla kokoelmilla ja useiden tekijöiden yhteistyölevyillä; sellaiset otsakkeet kuin Dimensio, Pisces tai Inventio-Outventio ovat ehkä marginaalimusiikin harrastajien muistissa.
Ruohomäki vahvistaa, että suomalainen varhainen elektroninen musiikki sulautti monen alan vaikutteita: Karlheinz Stockhausenin ja musiikin avantgarden, Helsingin underground-kentän arvot, Espoon Otaniemen insinööritiedon.
- Aika vähän tehtiin yhteistyötä teknisen korkeakoulun tyyppien kanssa. Sen sijaan amerikkalaisesta vaikutuksesta oltiin tietoisia: esimerkiksi Otto Donner oli tehnyt Pariisissa musiikkia Terry Rileyn kanssa. Omalla kohdallani vaikutti popmusiikki, jota 60-luvun lopun mittaan alettiin luoda yhä enemmän studiossa. Beatles ja Jimi Hendrix olivat suuria inspiraation lähteitä.
Ruohomäen piti julkaista 70-luvun lopulla oma Love Records -albumi - LRLP-levykoodikin oli jo odottamassa. Materiaalipula viivästytti hanketta ja Loven konkurssi kaatoi sen lopullisesti.
Päätyönsä Ruohomäki teki 70-80-lukujen mittaan erilaisten taustamusiikkien, tietokonegrafiikan ja tv-mainonnan parissa. Lama iski firmaan 90-luvun alussa. Ruohomäki oli työtön, mutta ei jäänyt paikoilleen, vaan esimerkiksi keräsi Suomalaisen musiikin tiedotuskeskukselle suomalaisten säveltäjien elektronimusiikkiteokset.
- Koostetyö tapahtui avokelanauhoilta ja ties miltä nauhoilta datille. Oli aika opettavaista kuunnella seitsemisen sataa teosta läpi!
Vuodesta 1997 Ruohomäki on työskennellyt Oulun konservatoriossa elektronimusiikin lehtorina. Omaa musiikkia hän työstää kuulemma pääasiassa ProTools-tietokoneohjelmalla, jolla voi tehdä "mitä vaan". Esimerkiksi äänen pituuden ja korkeuden muuttaminen toisistaan riippumatta onnistuvat vihdoin nopeasti ilman tuntikausien laskelmia, joihin alkeellisemmat tietokoneohjelmat joutuivat turvautumaan.
Ruohomäen ensimmäinen oma albumi on ilmestymässä tulevana kesänä niin ikään oululaiselta Bad Vugumilta. Tinkimättömälle levymerkille pääsy kertoo siitä, että Ruohomäen musiikissa kuuluu muita ulottuvuuksia kuin entiseltä hipiltä odotettava Streng-Hector-meininki.
- Niinpä. Mutta Raatikaisen mielestään musiikkini on silti kaunista, Ruohomäki myhäilee Bad Vugumin toiseen vetäjään viitaten.
Naistenlehtiin ja taistolaisiin
Viimeisen viiden vuoden aikana populaarimusiikissa tapahtuneet muutokset ovat kosmeettisia verrattuna siihen purkaukseen, mikä tapahtui aikavälillä 1968-1973. Silloin Suomi-pop kehittyi hittikääntelystä ja Blues Sectionin ränttätäntästä Juicen Marilyniin ja Wigwamin Beingiin, joka lienee Suomen kunnianhimoisin konseptialbumi. Miten 60-70-luvun taitteen innovaatiot ovat selitettävissä, sitä aikalainen Ruohomäkikään ei tiedä.
- Koko homma oli valta räjähdys, hän pyörittelee.
- Olen kysellyt kaiken maailman Pekka Gronoweilta, että mitä silloin tapahtui, mutta kukaan sitä ei ole osannut selittää. Alan olla vakavissani sitä mieltä, että jos joku yrittää selittää, mitä 60-luvun lopulla tapahtui, hän ei ole ollut mukana koko hommassa.
Ruohomäen henkilöhistoriaan mahtuu myös 60-70-luvun ulkomusiikillista arvoremonttia. Avovaimoineen hän asui Vapaaniemessä, pääkaupunkiseudun todennäköisesti ensimmäisessä kommuunissa.
- Vapaaniemeen muutettiin 1970. Se herätti huomiota: oli kauheaa riettautta, että eri pariskuntiin kuuluvat ihmiset käyttivät samaa keittiötä. Siitä tehtiin naistenlehtiin juttuja, että voi mikä kolhoosi, Ruohomäki hohottaa.
- Se meni nopeasti läskiksi, kun saatanan taistolaisintoilijat Tipi Larmola ja Claes Olsson muuttivat alakertaan. Ne olivat oikein lippu korkealla -taistolaisia vakavin naamoin. Kyllästyimme avovaimon kanssa siihen riitaisaan vaiheeseen, vaihdettiin toiseen taloon, tuli lapsi, muutettiin vanhempien omistamaan asuntoon.
Politiikkaan meneminen osoittautui Suomen esihipeille jälkikäteen tarkasteltuna siis huonommaksi valinnaksi kuten vaihtoehto numero kaksi, sisäänpäin katsominen ja uskonnolliselle tielle lähteminen.
- Niin, politisoituminen vesitti kauhean monta asiaa, Ruohomäki huokaa.
- Pitää myöntää, kävinhän minäkin Kulttuurityöntekijöiden liiton muusikko-opintopiirissä. Siellä oli Harri Saksalaa, Otto Donneria, Hasse Walli - kaikki siellä luettiin aapista. Sitä kesti vähän aikaa. Eräässä liittokokouksessa Vanhalla sen sitten tajusi, mitä fuulaa se on se koko homma. Rajan takanakaan eivät olisi voineet päästä muodollisuuksissa niin pitkälle.
Synteesiä odotellessa
Vielä kymmenen vuotta sitten Jukka Ruohomäki olisi ollut suomalaisten muusikkojen joukossa friikki, kummajainen. Kotitietokoneiden yleistyminen, internetin ja musiikkitiedostokulttuurin nouseminen ovat tuoneet digitaalisesti luotavan ja jaeltavan musiikin lähelle arkipäivää. Moni nuori imuroi netistä ohjelmat ja väsää kotikoneella omat teknonsa ja hiphoppinsa - Ruohomäen sukupolvi askarteli vielä manuaalisesti ja analogisesti nauhojen kanssa.
- Nauhureiden kanssa puliveivaaminen oli hauskaa, mutta kömpelöä ja epätarkkaa työtä: kopioit nauhan, käänsit väärinpäin, lisäsit kaikua… Se oli mukavaa sikäli, että siinä sai jopa liikkua studiossa kun starttaili eri nauhureita. Nykyään kaikki on vaan hiiren nyhräämistä, Ruohomäki hymähtää.
On kysyttävä Darudesta.
- En tunne tätä Darudea, en tiedä olenko koskaan kuullut hänen musiikkia. Eikö se ole tällainen sankaritarina, että joku kekkasi hänen näytteensä netistä, Ruohomäki kysyy.
- Mitä minä olen kuullut, niin tällaiset nykyaikaiset sähköpopit ovat hyvin harvoin mitään hyviä. Minulla on semmoinen käsitys, että nykyinen tekno ja ambient ovat hyvä alku jollekin. Kun niihin yhdistetään vakavan elektronimusiikin perinne, kun ihmiset alkavat löytää toisiaan, voi kehittyä jotain upeatakin, Ruohomäki visioi.
- En odota teknistä tapahtumaa, vaan tyylien kehittymistä, suurta synteesiä ja niistä kehittyviä uusia juttuja: ihmiset löytävät toisiaan, ottavat oppia, oppivat kuuntelemaan soundeja. En hämmästyisi, vaikka löydettäisiin uusia tyylejäkin. Luulen, että olisi mahdollista tähdätä uuteen pop-musiikin tyyliin, joka menisi kansaan kuin häkä. Sellainen voi tapahtua, ellei maailma käsiin hajoa. Että loppuuko sähkö, vai palataanko veivattavien gramofonien aikaan?
Miksi www.jukkaruohomaki.com:ia ei ole olemassa?
- Äh, se olisi työlästä, pitäisi opetella joku kotisivuntekokieli. Oppilaillani on kyllä kotisivuja: osa hakee omat biisinsä oppitunneille avaamalla netin ja sieltä imuroimalla, Ruohomäki hymyilee.
- Olen aika yllättynyt itsekin, että huomaan olevani riippuvainen sähköpostista. Aikaa saa menemään siihen, kun tulee kommunikoiduksi.