Kitaralegenda tietää, minkä takia media on taas kiinnostunut hänen tekemisistään. Toloselta on ilmestynyt juuri kokoelma, joka käy läpi hänen uraansa 70-luvun Love Records -päivistä 90-luvun matalampiprofiilisiin bluesrockailuihin.
Hyvä levyhän On The Rocky Road on. Että kelpo biisejä on syntynyt 70-luvun jälkeenkin on hienoa. En ole mittavaa tuotantoasi kuitenkaan järjestelmällisesti kuullut.
- Kokonaisuudesta ois ehkä tullut vielä parempi, jos oisin ottanut muidenkin tekemiä biisejä mukaan, mutta mä halusin, että ne on kaikki mun omia sävellyksiä, Tolonen nauraa.
- Mutta huononeeko se 90-lukua lähestyttäessä? Tolonen huolestuu taas.
Ei välttämättä. 90-luvun lopun melodisimmat biisit jäävät mieleen: Windy Wednesday Blues, Little Love Song, Gipsy. Separation on aivan mykistävä.
- Mä oisin Separationiin halunnut semmosen Hank B. Marvin-Peter Green -kitaran, joka siellä onkin, mutta miksaaja halus taas huilun ylemmäs. Huilisti Björn J:son Lindh sano, että kylläpä on surullinen biisi. Mä sanoin, että se oli tarkotuskin. Separation kun on omistettu mun viimesimmälle avioerolle Liisasta.
Onko elämäsi ollut rocky road?
- Mitäs luulisit? Ootko esimerkiks katellu meikäläisestä 90-luvun valokuvia? Jyrki-haastattelussakin kuulemma taas naama näytti niin rasittuneelta, että just ja just kehtasivat sen pätkän näyttää.
- Mulla nousi hattuun. Englannin-rundia, Suosikin väriaukeemaa, Intron kansikuvaa, sopulilauman ylistystä. Windermere Avenuesta rojalteja 15 000 silloista dollaria. Kuvittelin että oonkohan mä tosiaan uudestaansyntynyt Jeesus. Vaimo parilla hymähdyksellä sai mut aina niin noloksi ja takasin maan pinnalle, Tolonen muistelee.
80- ja 90-luvun tolostelut voisi kai tiivistää muotoon "bluesrockia erilaisten skandinaavikokoonpanojen kanssa, Pressan reunion-keikkoja ja vierailua Pedro Hietasen ja Sakari Kukon kaltaisten vanhojen kavereiden projekteissa". Suomesta Tolonen muutti Kööpenhaminan kautta Ruotsiin takausveloista syntyneen masennuksen jälkeen.
- Opetus: älä koskaan takaa mitään. Mutta nyt mulla on uus manageri ja levy-yhtiössä innostusta asioihini. On The Rocky Roadilla pommitetaan jenkkien Guitar Playereitä ja Englannin musiikkilehtiä. Että ei jäädä nyhjäämään sitä, että montako levyä lähetettäs Ruotsin radion suomenkieliselle osastolle, Tolonen kertoo tyytyväisenä.
- Mutta kyllä mä tiedän, että Hauru on tänkin paketin myöhemmät raidat haukkunu. Koko 90-luvun mun levyjä kritisoitiin aika kovalla kädellä. "Halvan tuotannon meininkiä." Mutta miks täytyy aina olla niin viimeisteltyä. Pitäskö mun käydä sitä Haurua vähän poikien kanssa tervehtimässä? Sanoo ennakolta että laittaa liivit päälle?
- No, mä tiedän että Hauru arvostaa mua ja yrittää omalla tavallaan tökkiä perseeseen vielä parempiin suorituksiin. Ehkä se on oikeassa. Vaikka omasta mielestä mun kitaransoitto on nyt parempaa kuin koskaan.
Ehkä ihmiset kaipaavat jazzahtavampaa ja progempaa puoltasi sen bluesrockin sijaan.
- Mitäs bluesrockissa on vikana? Varsinkin jos kitaristilla on vielä hevimetallivaihde päällä. Täytyy sanoo että ne 70-luvun intervallit ei oikein enää soi päässä, Tolonen nauraa.
Älä nyt vähättele. Olet kuitenkin taas vieraillut Piirpaukkeen keikoilla ja levytyksissä.
- Piirpaukkeesta pitää sanoo se, että Hasse Wallin soolo Konevitsan kirkonkelloissa on komee. Mutta Hasse pilaa hommat sillä että on hysteerisesti ittensä mainosmiehenä. Ja monennenkohan kerran se Sakari jo järjestää 25-vuotisjuhlakiertueitaan. Mä en enää lähe mukaan ainakaan jos sama hintapolitiikka jatkuu. Jos mun kaltainen nimi ei boikotoi olemattomia palkkioita, niin kuka sitten.
Uuden oman bändisi nimikin henkii vähän tuollaista asennetta, Indians Of Justice.
- Se nimi lähti ruotsinkielisenä, Rättvisans Indianer. Ehkä se on vähän mahtipontinen. Kaksi kitaraa, basso ja rummut. Yks ruotsalainen ja kolme suomalaista soittajaa. Omia biisejä työstetään koko ajan enemmän, vaikka onhan tuo aika coverpainotteista. Sleepy Time Time, Revolution. Heviä ja relaa. Tai Yer Blues - "I wanna die, I'm so lonely". Se tulee omista kokemuksista. Eikä ehkä oo poissa omista kokemuksista sekään, jos heitetään Billy Idolin Speed. Ja yks cover pitäs vielä hoitaa sopivien tilanteiden varalle. Arvaas mikä? Legalize It.
- Ne olikin hyviä keikkoja. Hevisoundilla ekan ja tokan lp:n biisejä. Jotain Lambert Landilta. Kaikkein parasta, että Vesa Aaltosessa sellanen puhti kaikkien näiden vuosien jälkeen. Se onkin saanut skidejä, Tolonen myhäilee.
- Tiedätkö, mä kadun vain yhtä juttua elämässäni. Että me annettiin Vesan kanssa Frank Robsonille fudut ennen Pressan Englannin-kiertuetta. Vesalla oli Epun kanssa mökit vierekkäin Lohjalla ja Holvikirkko soi niin kauniisti… Frank ei dokannut sitä ennen mutta on dokannut siitä lähtien. Se oli kato ehtinyt kertoo kaikille bändeille ja sukulaisille ylpeenä kiertueesta. Vittu mitä skidejä me oltiin. Mutta mä oon pyytänyt Frankilta anteeksi. Kaikki on puhuttu selväksi. Enkä haluu panna Eero Raittista down. Se on fantastinen kundi. Lambert Landista tuli Epun kanssa taidelevy. Frankin kanssa siitä ois tullu intiaanilevy.
Frank Robsonhan veti Blues Sectionissakin Jim Pembroken jälkeen.
- Loistava bändi. Se LP missä ne istuu suurkirkon rappusilla - niin kypsää kamaa. Pekka Sarmanto oli jazzmies, siihen päälle Hassen John Mayall -vaikutteet, Jimin biisit. Loistavaa, Tolonen innostuu.
Blues Section testamenttasi väkeä niin Pressaan kuin Wigwamiin. Miten koit näiden bändien rinnastamisen 70-luvulla? Ainakin vierailit Wigwamin Tombstone Valentinella ja Fairyportilla.
- Ronnie yritti saada mua koko ajan Wiguihin: "Sit on kaikki intiaanit koossa." Himotti lähteä, mutta ajattelin että ei kavereita voi jättää. Ja kyllä mä toisaalta halusin ja sainkin tehdä Pressan kanssa vähän kokeilevampaa.
- Meillä oli hyvii biisejä, toivottavasti Jim on tehnyt ne levylle sen jälkeen. Ootko kuullu Pedro's Heavy Gentlemenin Reggae-levyn missä me taas vedettiin kimpassa? Jimin biisit on siinäkin mahtavia. Se on nero, Tolonen myhäilee.
Itsekin Suomesta paenneena taidat ymmärtää, miksi Pembroke häipyi täältä Kansasiin.
- Erittäin hyvin. Tiedätkö että Jim on soittanut Hillary Clintonin cocktailbileissä pianoa. Jimin avovaimo on siellä ihan ykkösseurapiireissä. Ei ollut sattumaa että Jimin bändin nimi oli Wigwam - se tietää paljon Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön asioista. Ties mitä järkevää se on supatellut Hillaryn korvaan. Että valkosen talonkin pitäs olla kodan muotonen!