Joensuun Bepop kokosi pääsiäisenä tiiviin joukon vanhan suomalaisen rockin ystäviä. Wigwam ei ollut käynyt kaupungissa sitten vuoden 1993 Ilosaarirockin, joten tungoksen ymmärtää.
Joensuulle Bepopin ruuhka oli kunniaksi, sillä aiemmin Wigwam-kiertueella esimerkiksi Turun Säätämössä keikkapaikka ei tukkiutunut ääriään myöten. Turkulaiset saivat tosin kuunnella bändiä jo männäkesän Ruisrockissa. Vapaalipulla sisään päässeiden Grand Old Rockersien lisäksi Joensuussa paikalla oli kosolti parikymppisiä pitkätukkia, joille tämä vuosikymmen on tarjonnut ensimmäisen mahdollisuuden nähdä Wiguja elävänä.
- Joensuussa on aina ollut hyvä meininki, hihkaisi laulaja Jim Pembrokekin tyytyväisenä.
Ei anneta sen seikan haitata, että huhtikuun 2001 Wigwam-kiertueella Pembroke on kiittänyt samalla spiikillä hyvästä meiningistä myös Oulua, Turkua ja Tamperetta.
Härmä rakastaa Jimiään
Viimeiset vuodet ovat kohdelleet progressiivista rockia yleisemmin ja Wigwamia erityisemmin hyvin. On tajuttu, että 70-luvun muusikot eivät vain kapsahtaneet katajiin, vaan välillä myös pääsivät niihin kurkottamiinsa kuusiin. Elettiinhän aikaa, jolloin rock oli vielä lopullisesti tuotteistamatta, formatoimatta, kastroimatta; rock sisäisti muitakin merkityksiä kuin nykypop, jonka tärkein tehtävä on ajantäyttö mainostaukojen välissä ja Teosto-markkojen tuonti tekijöille ja heidän kustantajilleen.
Vanhan vertauksen mukaan Wigwam teki musiikkiaan pää pilvissä, mutta jalat turpeessa: niin Jukka Gustavsonin kokonaisvision dominoima varhainen Wigwam (1969-74), joka tuotti sellaisia mittavia albumikokonaisuuksia kuin Fairyport ja Being, kuin myös Jim Pembroken ja Rekku Rechardtin "uusi Wigwam" (1974-79), jonka kolme albumia olivat laulupainotteisempia. Nuclear Nightclub ja Lucky Golden Stripes And Starpose julkaistiin Isossa-Britanniassakin, jossa yhtye myös keikkaili ennen Dark Album -joutsenlauluaan ja hajoamistaan.
1990-luku tuotti hyvän comeback-albumin Light Ages ja kohtuullisesti keikkoja. Ulkomaille menosta puhuttiin, Pembroke ja Rechardt tunnustelivat duomuodossa Yhdysvaltojakin. Light Agesin seuraaja juuttui kuitenkin demovaiheeseen; Pembroke muutti Kansas Cityyn ja muu Wigwam-miehistö etsi jälleen työtä Suomi-rockin palveluksesta. Wigwamin sijaan nostalgisoitiin bändin Blues Section -esiastetta, jossa Pembroken lisäksi vaikutti basisti Måns Groundstroem. Kosketinsoittaja Pedro Hietasen 50-vuotissyntymäpäivillä 1999 Wigwam soitti pitkästä aikaa yhdessä. Alkoi jälleen uusi tuleminen, joka viime vuonna johti kolmeen keikkaan, Nuclear Nightclubin juhlapainokseen ja Fresh Garbage -harvinaisuuskokoelmaan. Vastaanotot olivat kaikilla rintamilla niin hyviä, että bänditoimintaa päätettiin jatkaa.
Joensuullakin on oma sijansa Wigwamin uudessa tulemisessa. Joensuulaisen Mikko Meriläisen Wigwam-internet-sivusto Nuclear Netclub on kerännyt kahdessa ja puolessa vuodessa 40 000 käyntiä, mikä suomalaiselle musiikkisaitille on erinomainen saavutus. Vieraskirjoineen sivut kokoavat yhtyeen fanikuntaa aina Yhdysvalloista saakka. Meriläinen työstää parhaimmillaan kirjaa Wigwamista ja on haastatellut jo lähes kaikkia yhtyeen jäseniä.
Uusi Wigwam entistä rajumpi
Wigwam on vuonna 2001 pitkälti nostalgiayhtye, olkoonkin että tuo nostalgia on musiikillisesti relevanttia "klassista rockia" eikä vaadi sitä ironista asennetta, jolla 70-luvun poliittista laulelmaa, bluesheavyä tai mustaa rytmimusiikkia yhä useammin diggaillaan. Huhtikuun 2001 kiertueella uusimmat toistaiseksi kuullut Wigwam-biisit ovat olleet vuoden 1993 Absalom ja rumpali Jari Kettusen kymmenminuuttinen rumpusoolo. Bändi on keskittynyt kylmänviileästi 70-luvun klassikoihinsa: Nuclear Nightclub on soitettu Pigstormia vaille kokonaan, lisäksi irtoraitoja Beingiltä, Lucky Golden Stripes And Starposelta, Dark Albumilta, Tramdriver-singleltä ja Pembroken soololevyiltä Pigworm ja Corporal Cauliflowers Mental Function.
70-luvun jälkipuoliskolla Wigwamin kosketinsoittajina vuorottelivat Pedro Hietanen ja Esa Kotilainen. Vuoden 2000 keikoilla Hietanen soitti sen verran säästeliäästi komppaillen, että Kotilaisen paluuta kiertuemiehistöön tervehtii ilolla.
Telineessä seisoivat Hohnerin klavinetti, Minimoog ja jousikonesoundeja ajanut syntesoija, lattialla odotti pianohaitari, jonka Kotilainen poimi Joensuussa syliin Nuclear Nightclubiin, Eddie And The Boysiin, Just My Situationiin ja ranskalaisvalssin piirteitä saaneeseen No New Gamesiin. Save My Money & Namen ja Simple Human Kindnessin klavinettiaksentit tai Do Or Dien ja Grass For Bladesin pulppuilevat moog-soolot olivat rock-kosketinsoittamisen juhlaa.
- Olo on kuin olisi kotipesälle palannut, ehätti Kotilainen aiemmin kiertueella luonnehtimaan. Näin paljon soolotilaa ja dynamiikkaa sisältävää musiikkia hän ei sitten 70-luvun ole soittanut.
Wigwamin rytmiryhmä on nykykunnossaan tanakka. Måns Groundstroemin bassotyö on yhtä asiassapitäytyvää kuin aina ennenkin. Syksyllä 1993 ensimmäiset Wigwam-keikkansa soittaneen Jari Kettusen (mm. Honey B. & T-Bones) raskaskätisyyttä on kritisoitu enemmän.
Parivaljakko Jim Pembroke-Rekku Rechardt on erinomaisessa vedossa. Lavalla loistavista kasvoista näkee, että Wigwamissa on todennäköisesti palkitsevampaa soittaa kuin vaikkapa Lapinlahden lintujen tai Heinäsirkan taustalla. Rechardt on kehitellyt hehkuvan uuden soolon Tramdriveriin ja malttaa antaa tilaa Kotilaiselle esimerkiksi vanhassa sotaratsussaan Grass For Blades.
70-luvun heleys Pembroken äänestä on kadonnut, mutta Dylanin yhden oktaavin käreyteen hän ei ole vajonnut. Tulkinta on toteavampaa, ehkä epämääräisesti "jenkkiläistä" entertainer-laulua.
Wigwam soittaa tällä viikolla vielä neljä keikkaa Helsingissä, Vantaalla, Kokkolassa ja Jyväskylässä. Ensi kesälle on ilmoitettu yksi festivaalikeikka Imatran Bigband-festivaaleille 29.6., syksyn klubikeikoista huhutaan. Uuden albumin työstämisestä yhtye itsekin on jo puhunut.
Toivotaan parasta: Bless Your Lucky Stars.