Ensimmäinen Wigwam-diggari: Ne oli aikoja ne. Talouskriisi ehkä uhkasi ja maailma huusi nälkää, mutta kun Wigwam soitti, niin kaikki oli taas hyvin. Toinen Wigwam-diggari: Joo, paremmin kuin hyvin. Wigwam yksinkertaisesti nousi kaiken yläpuolelle. Kolmas: Etenkin kaikkien muitten bändien yläpuolelle. Neljäs: Joo, Wigwam oli maailman paras. Muistan esimerkiksi sen yhden keikan Tampereen Tekulla 5. 2. 1975, jolloin ne soitti niin loistavasti, että aika tuntui pysähtyneen ja kaikki muu menettäneen merkityksensä. Ensimmäinen: Joo, minä muistan myös sen keikan. Ei olisi ikinä uskonut, että maailman paras bändi olisi löytynyt Suomesta, mutta niin se vain oli. Siihen aikaan ei mikään muu bändi soittanut niin mahtavalla fiilingillä, mielikuvituksella ja taidolla. Niillä jätkillä oli todella maukkaan musisoinnin mahti hallussaan. Toinen: Voi joku - esimerkiksi se Rekku Rechardt. Se soitti kuin enkeli. Ja välillä kuin piru. Se oli siihen aikaan kyllä Suomen paras kitaristi. Kolmas: Ja ihan varmasti yksi maailman parhaista - vaikka ei sitä siihen aikaan tajuttu ja vaikka olisi tajuttukin, niin ei uskallettu sanoa koska pelättiin, että moinen kehu menee herkillä muusikoilla päähän. Mutta kyllä minä sanoisin, että myös Mosse oli loistava - sen bassotyöskentely sitoi kaiken kokoon kuin hirttosolmu. Niin ja Kotilaisen Esa soitti syntetisaattoria, mellotronia ja klavinettia niin samperin tyylikkäästi ja maukkaasti. Juuri niinkuin pitääkin. Neljäs: Ja Pembrokelta irtosi myös rajua kamaa. Ronnie oli tietysti kuin peruskallio, jonka päälle muitten oli hyvä rakentaa hienoja rakennelmiaan. Kyllä se vaan oli helvetin kova bändi. Ensimmäinen: Maailman paras siihen aikaan. Mutta koetapa kertoa se nykypäivän nuorille, niin ne eivät usko... (Kuvaelman loppu.)
Totta tosiaan - huh huh! Se oli rautainen konsertti! Ylitti kyllä odotukset - ja tältä uudelta Wigwamilta on jo sentään opittu odottamaan jatkuvasti jättiläisaskelin tapahtuvaa kehitystä. Vaikka paikalla olleet kolme Soundimiestä ja lukuisat ystävät olivat konsertin jälkeen aivan tymänä ja haltioissaan, niin Wigwamin pojat itse pudistelivat päätään ja mainitsivat sen ja sen kohdan, jossa olisi ollut parantamisen varaa. Tämä merkinnee sitä, että homma tulee vielä paranemaan? Voi juku!
Tällä Wigwam-Tabula Rasa-kiertueella, jonka komeaa ohjelmaa komisti mm. Tampereella lisäksi SM-voittaja Fantasia, oli Wigwamilla mukana viides jäsen Esa Kotilainen, joka kerkisi tulla tutuksi Tasavallan Presidentin loppuajoilta. Hän ei käsityksemme mukaan ole ainakaan tässä vaiheessa vielä liittynyt vakituiseksi jäseneksi, sillä kiertueen jälkeen hän kuulemma työskentelee pari kuukautta Jukka Tolosen kanssa Englannissa. Esa on kyllä mukana Wigujen uudella albumilla "Nuclear Night Club", jonka äänitykset saatiin äskettäin valmiiksi Ruotsissa Paavo Maijasen tuottamana ja jonka hienoja piisejä bändi soitti myös tässä konsertissa. Levystä tulee kaiken todennäköisyyden mukaan tulemaan kaikkien aikojen Wigwam-albumi, sillä nyt kuullut uudet piisit olivat todella komeata kuunneltavaa.
Wigwamilla meni tosi lujaa. Näin irtonaiselta ja varmalta se ei ole kuullostanut koskaan aikaisemmin - paitsi mitä nyt parissa muussa kiertueen konsertissa Madmanin mukaan.
Oli hauskaa - niin, kundien touhu sai välillä aikaan makoisat naurut - katsella poikien eläytymistä ja rentoa fiilinkiä. Esimerkiksi Pekka Rechardtilla tuntui nyt estot unohtuneen täysin ja hän onnistui lisäämään tutuiksi tulleisiin erehtymättömään melodisuuteensa ja taituruuteensa nyt myös entistä suuremman annoksen oikeata vedättelyä. Intensiivisyys meni niin pitkälle, että erään loistavan soolon jälkeen hänellä oli kolme kieltä poikki - uusi ennätys. Jo soolon alkaessa oli kaksi kieltä mennyt, eikä kukaan huomannut mitään hämärää, ja poika soitteli vaan, kunnes meni kolmaskin ja hän luovutti. Kaikenkaikkiaan Rekun soitto oli korviahivelevän kaunista. Varsinaista MUSIIKKIA.
Myös Jim Pembroke oli elementissään laulaen ilmeikkäästi ja voimakkaasti sekä välillä myös souvaten Mossen kanssa. Mossen bassonsoitto oli jykevyydessään ja tarkoituksenmukaisuudessaan silkkaa asiaa, vaikkakin joidenkin mielestä välillä liian kovaäänistä. Mene ja tiedä - minuun meni täydestä. Ronniesta ei tarvitse enää paljon sanoa. Hän on omassa sarjassaan. Esa Kotilaisen kosketinsoittimet täydensivät sitten homman täysin ainutlaatuiseksi. Hänen ansioihinsa on ennenkaikkea luettava pienten lisukkeiden ja jännien soundien punominen Wigwamin musiikkiin, joka jo muutenkin on niin pahuksen sävykästä ja säväyttävää.
Bändin sävellykset ovat oma lukunsa. Nyt on lopullisesti alettu päästä aikaisemmin silloin tällöin vaivanneista yksitotisuudesta ja vaihtelun puutteesta. Jimin vanhat piisit - etenkin tuo iki-ihana "Grass for Blades" - ovat löytäneet yhä uusia sävyjä ja vinkkejä, mutta ne uudet piisit sitä varsinaista mannaa ovat. Vahvimmin jäi mieleen "Bless Your Lucky Stars", joka löytyy siis tuolta uudelta albumilta, ystävät!
Wigwamin musiikki ja lyömättömän tiukka soundi olivat minulle niin järisyttävä kokemus, että en voinut muuta kuin huojua ja täristä mukana. Kokemisen vahvuudessa tämä melkein voitti Pressan legendaarisen keikan Teatterimontussa Lysholm-valoshown kanssa. Bändin nykyistä tasoa kuvaa pelkästään se, että Rekun ollessa vaihtamassa kieliä muut jätkät vetivät vahvaa fundy-musaa ihan tosta vaan poskesta. Vastaavaan eivät useimmat pääse monen vuoden harjoittelunkaan jälkeen.
Wigwam oli niin raju, että konsertin kaksi muuta bändiä jäävät tässä konserttiarvostelussa kyllä vähemmälle huomiolle, vaikka soittivatkin paremmin kuin hyvin. Tabula Rasa soitti vanhaa ja vähän uutta tuttuun tyyliinsä, melodisesti ja herkästi. Yhteistyö bändin sisällä ja Yhtyneitten Valopäitten kanssa käy yhä varmemmaksi ja nautittavammaksi. Bändin debyytti-albumia kannattaa odottaa.
Konsertin avasi pietarsaarelainen Fantasia, joka ehkä jännitti liikaa sen takia, että paikalla oli kaksi Finndisc-yhtiön edustajaa tsekkaamassa olisiko bändistä levyttäjäksi. Levysopimus tiettävästi syntyi ja miksei olisi syntynyt, sillä Fantasialla on kiva ote musiikinluomiseen ja monia hyviä ideoita. Ennenkaikkea he kaipaavat edelleen esiintymisvarmuutta, mikä on sinänsä outoa sikäli, että SM-kisoissa voitto kallistui heille juuri esiintymisen avoimuuden ansiosta. Suurin osa taakasta tuntuu lepäävän kitaristi Hannu Lindholmin harteilla, mutta kyllä hänessä on ainesta sen kantajaksi. Fantasia on ehdottomasti yksi tämän hetken kehityskelpoisimmista bändeistä progressiivisen rockimme piirissä.
Mutta se Wigwam - WOW!