En ole vielä kertaakaan kuullut Kellarissa sellaisia soundeja kuin mitä Pekka Pohjola Group pystyi matalaan tilaan torstai-iltana luomaan. Osasyynsä soiton kuulumiseen oli varmasti sillä, että Kellari ei ollut täynnä, mutta suuri ansio erottelevasta soitosta ja hyvästä balanssista kuuluu ilman muuta bändille ja miksaajalle.
Ja sanottakoon sekin, että vastaavia keikkoja en ole Joensuussa ollessani runsaan seitsemän vuoden aikana monta kuullut. Pohjolan musiikki tavoitti myös keikkatilanteessa ne tasot, joihin se pyrkii levyilläkin. Sen aisti myös yleisö, joka istui varsinkin keikan alussa hiljaa kuin kirkossa.
Pohjolan suosio ei ole Suomessakaan huippuluokkaa, mutta silti hän on kotimaisen rock/proge/jazz-musiikin mestari, joka on pystynyt pitkällä urallaan luomaan sellaisen aikaa kestävän tuotannon, etteivät sen rinnalle nouse tässä maassa yhdenkään bändin tuotokset.
Pohjolan sävellykset ovat myös keikalla pääosassa. Ilman kaihomieltä ja tunteita soittavia melodioita, mutta toisaalta myöskin sitä rypistystä ja raakuuttakin, joka Pohjolan sävelkielelle on tyypillistä, hänen musiikkinsa ei olisi sitä mitä se on. Ja oli tyyli mikä hyvänsä, Pohjola käyttää paljon hyväkseen urkupistettä; yksi sävel, jota useimmiten Pohjola bassollaan soittaa, toistuu lähes loputtomiin. Sen päälle muun bändin on hyvä mättää sopivaa tavaraa.
Pohjolan bändi - Seppo Kantonen koskettimet, Markku Kanerva, kitara ja Anssi Nykänen, rummut - on nimenomaan bändi. Kaikki saavat keikan aikana paljon myös soolotilaa, mutta kukaan muusikoista ei pyri nostamaan itseään esille. Soolotkin palvelevat ja täydentävät kokonaisuutta, ja muusikoitten yhteistyö on saumatonta, neljä ajatusta toimii kuin yksi.
Bändi soitti Pohjolan uuden Pewit-levyn alusta loppuun, samassa järjestyksessä kaiken lisäksi. Rita ja Melkein menivät suurin piirtein samaan tapaan kuin levyllä, nimibiisi Pewit laukkasi komeasti ja varsinainen yllätys oli Toy Rock, joka oli sovitettu täysin uusiksi; biisi svengasi todella komeasti. Jopa levyltä kuunneltuna tiukaksi palaksi osoittautunut Ordinary music toimi keikalla massiivisine rumpuineen ja sämplättyine rytmeineen mieltä nostattavasti.
Kun varsinainen setti oli ohi ja Pohjola kuulutti, että tämä oli Pewit, ääni yleisön joukosta huusi, että soittakaa nyt ne muut levyt. Sitähän me kaikki toivoimme, mutta encorena kuultiin vain yksi sävellys, Space Waltzin Risto niin kauniina ja herkkänä versiona kuin olla voi.
Jottei juttu menisi pelkästään kehumiseksi, todettakoon, että Pekka Pohjola soitti Ritassa yhden väärän nuotin, ja että kosketinsoittaja Seppo Kantosen vasemman käden tekniikka olisi voinut olla Suuren kallion ritarin introssa dynaamisempikin. Sitä en mene sanomaan, johtuiko ponnettomuus Kantosesta vai sähköisestä soittimesta.