Stump 7/1966:

JIM PEMBROKE AND THE PEMSIEN VIIMEINEN MUISTOPUHE

Vaikka kiersin heidän kanssaan koko kesän, en oikeastaan koskaan oppinut tuntemaan heitä kunnolla. Yhtyeenä, he olivat joukko hauskoja, joskin joskus väsyttäviä lapsia, joiden huumori ei lopahtanut koskaan.

Maailmassa on oikeastaan vain kaksi, jotka saavat heidän hymynsä hyytymään. He kutsuvatkin näitä olioita nimellä Douple Trouble tai Douple Shit.

Pems-yhtyeellä on aina hauskaa. Sen näkee jo poikien lavashowsta. He olivat ainoa tuntemani kitarayhtye, joka todella nautti esiintyessään. Samoin heillä oli hauskaa juostessaan kilpaa ihailijoita pakoon ja työntäessään autoa Hämeenlinna-Helsinki tiellä ihan shown vuoksi Douple Troublen liftatessa sateessa. Tytöt luulivat auton levinneen perusteellisesti, vaikkei siinä ollut mitään vikaa. Pemsit vain ajattelivat, että pieni kävely sateessa saattaisi virkistää tyttöjä. Pemseillä oli aivan oma sanasto, oikeastaan aivan oma kieli. Se koostui lyhyistä signaaleista, jotka Jim Pembroke ja rumpali Raikka olivat kehittäneet. Oli suorastaan nautinnollista kuunnella näiden kahden keskustelua. Se kävi suunnilleen tähän tapaan:

Jim: Tsiigaa nyt Raikka, oliko hyvä show?

Raikka: Ehkä oli ehkä ei.

Jim: Ehkä parempi Who show.

Raikka: Ehkä on ei parempi Who-show, mitä.

Jim: Tsiiga nyt, onks makee, mitä?

Ja niin edelleen! Tällainen keskustelu saattoi jatkua kilometrikaupalla. Kaikkein ihmeellisintä asiassa oli, että nämä kaksi kaverusta tuntuivat ymmärtävän toisiaan poskettoman hyvin.

Raikka oli edelleen ylpeä Ludwig-rummuistaan. Hänestä oli ylimakeaa tulla keikkapaikalle ja sysätä tangoheben tölkit syrjään ja pystyttää näyttämölle RUMMUT.

Pera oli Pems yhtyeen urkuri. Jim risti hänet "Aurinkopojaksi" siitä syystä, että hän hymyili aina. Ja koska Jimin kieli ei taipunut lausumaan Myllypuron nimeä, tuli Perasta "Aurinkopoika Mulperosta". Pikkis oli Pems-yhtyeen nuorin ja samalla hiljaisin jäsen. Jos hänen kuuli puhuvan enemmän kuin viisi sanaa kerrallaan, oli jotakin pahasti vinossa. Mutta kitaransoitossa oli Pikkis vertaansa vailla. Suomessa ei ole toista soolokitaristia (Seppo Keurulaista ehkä lukuunottamatta), joka musikaalisuudessa vetää vertoja Pikkikselle.

Mosse ehti olla Pemseissä kaikkein vähiten, kolmisen viikkoa. Hänet värvättiin Misty Mopseista korvaamaan lemput saanutta Hessua. Mossen ansiosta yhtyeen musiikillinen taito kohosi huomattavasti ja pienen ajan kuluessa olisivat Pemsit varmasti kohonneet suomalaiseen karvapääeliittiin.

Yhtyeen sielu oli kuitenkin laulaja Jim Pembroke. Hän ehti Suomessa ollessaan tehdä kaksi levyä, joista varsinkin viimeinen "Any Day" herätti suurta huomiota asiantuntijapiireissä. Siitä on tehty myös suomenkielinen versio. Jim ehti olla Suomessa pitkälle toista vuotta ja sinä aikana hankki itselleen suuren ja uskollisen ihailijajoukon.

Nyt ei Pemssejä ole enää olemassa. Yhtyeen hajoamisen syyksi on ilmoitettu Jimin halu lähteä takaisin Englantiin. Näin ei kuitenkaan ole asia. Yhtye sortui uskonpuutteeseen ja sisäisiin erimielisyyksiin. Sama tuotanto, joka hoitaa Jormia, Topmosteja ja Roosterseita hoiteli myös Pemsien keikkoja. Pemseihin suhtauduttiin naureskellen, koska he eivät musikaalisesti yltäneet Jormien tasolle. Pemsit - eiväthän ne ole yhtään mitään! Kuitenkin tämä yhtye oli kesän aikana jo ehtinyt luoda itselleen nimen suomalaisen tanssiyleisön keskuudessa ja sen suosio oli koko ajan kohoamassa. On todella valitettavaa, että yhtye joka oli näin vahvassa nousussa sortui henkilökohtaisiin antipatioihin.

Pemsejä ei enää ole - levätkööt Pemsit rauhassa.


[Kirjoittaja on todennäköisesti Tapani Karhu, joka toimi Pemsien kesäkiertueen juontajana. Alkuperäisen jutun kuvituksena on Jim Pembroken piirrossarja Pems-jäsenten sivuprofiileista.]