Levy kuvaa musiikillisin ja vähän ulkomusiikillisinkin keinoin (syntetisaattoreiden vedenpaisumukset ym.), ei enempää eikä vähempää kuin maailman luomisen, syntiinlankeemuksen ja Miikaelin (Jeesuksen Kristuksen) lähettämisen ihmiskunnan avuksi. Toisin sanoen Raamatun juonen pähkinänkuoressa. Tämän musiikillisen innoituksen lähteen ja laajuuden ansiosta Jukka Gustavson siirtyy painimaan eräässä mielessä samaan sarjaan J.S. Bachin, G.F. Händelin ym. esi-isien kanssa. Ei ihan tavallinen sauma suomalaiselle popmuusikolle
Gustavsonin maailmankatsomuksen ainesosat käydään läpi melko yksityiskohtaisesti. Musiikillinen kokonaismuoto sisältää hymnejä ja funkhymnejä paitsi Jehova Jumalalle ja Jeesus-Miikaelille, myös Serafi- ja Kerubienkeleille, Materialle ja sen alkeishiukkasille (alkuaineisotoopeille, -seoksille, yhdisteille -asteille ja -järjestelmille, aine-elementeille jne.), Galakseille, Tellukselle, Sieluille, Eläimille, Runsaudelle, Ekologialle ym.
Tämä jehovakeskeinen teokraattinen maailmankuva on tietenkin oleellinen osa levyä. Musiikin ottaminen "vain musiikkina" olisi jalkapuolta touhua, ja melkoinen tölväisy tekijälle, joka on satsannut levyyn perusteellisesti sekä taitonsa että näkemyksensä.
Etukannen maalaus on Gustavsonin uskonnollisen maailmankuvan juuria valaiseva: nykymaailman ahdistavassa kuvassa synkeän kaupungin läpi jyrisevät autobaanat, likaisensavuisella taivaalla seilaavat melkoiset pirut, kirkuvat valomainokset, hurskaat rusettioppineet, tyhjänpäiväiset elintasoperheet, liukuhihnat jotka sylkevät autoja ja muuta kamaa inhalle kaatopaikalle minkä kuolemanmaisemissa vaeltaa musta ihmisjoukko, ydinkärjet, tietokoneet, liukuhihnan ääressä kuin viivottimella vedetysti seisovat punahaalarityöläiset, univormuiset Isoveljet, missiepäjumalat, Leninit jne. jne. musertavat viemärirapakossa kädet taskussa kyhjöttävää omakuvaa. Kääntöpuolella Taivasten Valtakunta.
Maailmankuva on siis perustaltaan selvästi sukua kaikille 60-luvulta lähtien siinneille nuorison kapina-aalloille, joissa teollinen yhteiskunta tulkitaan 'materialistiseksi', eikä kapitalismin ja sosialismin välillä ole mitään oleellisia eroja. Sama kuvio, jossa esimerkiksi suuri osa luonnon- (tai oraan-) suojelupiireistä pyörii. Tämän näkemyksen pinnallisuudesta on esitettävissä vahvoja argumentteja, mutta niitä ei voi kehitellä tässä. On vain tarpeen huomata, että Gustavsonin maailmankuva ei ole mitenkään irrallinen tässäkään ajassa, eikä vailla objektiivisia juuria.
Siitä, että Gustavsonin ratkaisu on selkeän ja perinteellisen uskonnollinen, ei tietenkään ole mitään syytä mennä kipsiin. Ehkä voi vähän ihmetellä, miten keskiajan skolastikkojen huolellisesti kehittelemä "täysi" maailmankuva ("olevaisen suuri ketju": elottoman luonnon, kasvien ja eläinten sarja ihmiseen asti, ja ihmisen ja Jumalan välinen matka samaten täynnä tarkalleen jonoon järjestettyjä serafeja, kerubeja, enkeleitä, arkkienkeleitä ym.) putkahtaa taas 1970-luvulla popkulttuuriin asti. Mutta tapahtuuhan nykyään yhtä ja toista muutakin ihmeteltävää.
Levy on siis ohjelmamusiikkia, ja siinä piilee sekä sen voima että tietyt heikkoudet. Paketti on elävä kokonaisuus, jossa ei loikita hymnistä tai kappaleesta seuraavaan. Luomispäivästä toiseen edetään kerrassaan luontevasti eikä musiikillisin aasinsilloin. Gustavsonin näkemys kestää melkein heltiämättä vajaat 40 minuuttia.
Eräs poikkeus tästä on. Jos kansimaalari on kuvannut saatanallista puolta puhuttelevammin kuin taivaallista, on musiikissa laita päinvastoin. Ilmeisesti varsin pitkälle persoonallisista syistä (Gustavsonin perinpohjaisen ystävällisyyden ja aidon kiltteyden vuoksi) on syntiinlankeemuksen, saatanan rinnakkaisvaltakunnan ja vastaavien musiikillinen kuvaus selvästi keinotekoista ja ulkokohtaista. Toisen levypuolen alkujaksot kuluvat kuuntelukertojen kertyessä nopeimmin.
Sen sijaan ykköspuolen luomispäivien hymnit sisältävät voimakasta musiikkia. ja kakkospuolen pitkät funk-muotoiset Jumalan hyvän uutisen ilmoitukset ovat todella armottomasti - tai ehkä pikemminkin armollisesti - eteenpäin kiskovaa meininkiä. Ei mitään raakaa ja mahtipontista tehdasfunkya, vaan maanläheisin keinoin ja selvästi aistittavalla luomisen innolla loihdittua rullausta. Vaikka osuus on pitkä, säilyy intensiivisyys kutkuttavien soolojen (etenkin Gustavsonin sähköpiano) ja soveliaasti kertautuvien teemaväliosien sekä klassisen puolen poikien koskettavan haparoivien soolopyrähdysten vaihdellessa.
Levy on valtavan työmäärän tiivistymä. Studiossa on kulunut melkoisia tunti- ja vuorokausimääriä - silti tulos ei ole mitään studiokikkailua. Ykköspuolen hymnit ovat loppuun asti hiottuine soundeineen ja kerroksellisine rakenteineen monisärmäistä musiikkia, josta löytää vähän väliä uusia juttuja. Silti ei täyteentupatusta popbarokista ole puhettakaan. Tässä tapauksessa musiikin rakentamiseen uhrattu vaiva on kannattanut, se ei ole tukahduttanut alkuperäisiä ideoita.
Pienimuotoisia musiikillisia oivalluksia tapaa vähän väliä: serafienkelien ym. huilukirmailu, saksofonien heräilevä ihmisen luomiskohtaus, Baabelin kieltensekoitus ym. Gustavsonin puupuhallinsoitinnus soi persoonallisella tavalla. Kosketinsoittimet ovat tietenkin ominta aluetta, ja koko kasaa onkin käytetty monipuolisesti eikä alkuunkaan tunkeilevasti. Oikeana kätenä ja soundimestarina on tässä toiminut Esa K o t i l a i n e n. Muut keskeiset muusikot ovat Pekka P ö y r y (saksofonit ja huilu), Tomi P a r k k o n e n (rummut), Juha B j ö r n i n e n (kitara) ja Heikki V i r t a n e n (basso). Jälkimmäinen on myös "kääntänyt puhallinsovitukset nuottikirjoituskielelle". Voi vain ihmetellä, miten tätä vierasta kieltä taitamaton Gustavson on päässään kehitellyt koko systeemiä.
Varsin vaativan miksaustyön on muusikkojen sivustatuella tehnyt Jukka T e i t t i n e n.
Gustavsonin levy on melkoinen järkäle. Toivottavasti sen uskonnollinen julistus ja vilpitön paatos ei vieroita ketään musiikinystävää siihen perehtymästä. Gustavsonin maailmankatsomuksessa ilmenee sama ominaisuus kuin musiikissakin, ominaisuus, mikä on korvaamaton todellisessa taiteellisessa työssä: avoin rehellisyys ja falskien puolinaisuuksien hylkääminen. Vaikka johtopäätöksistä olisi vahvasti eri mieltä, on myönnettävä näistä ominaisuuksista syntyneen musiikin merkittävyys. Kyllä tämä levy sijoittuu uskonnollisen musiikin saralla huomattavasti lähemmäs Bachin raskasta kuin Mårtensoneiden ja Lipereiden kärpässarjaa. Ja pakanoillakin riittä nauttimista ja oppimista.