Gustavsonilta kestää tosin hetken päästä asiaan. Teoksen aloittavat hymnit (joilla on lupsakoita nimiä tyyliin Hymni luojalle, Hymni Mikaelille jne.) kuulostavat lähinnä orkesterille sovitetulta jaarittelulta. Musiikki herää kuitenkin pikkuhiljaa eloon, ja koko loppulevy edustaa Gustavsonille ominaista tasokkuutta. Hän on ilman muuta poikkeuslahjakkuus alallaan, sillä hänessä yhdistyvät kyky kirjoittaa vaivattoman kauniita melodioita ja taito hahmotella selkeitä kokonaisuuksia. Klassisen musiikin tuntemus varmasti auttaa.
Muusikkokaarti edustaa Suomen silloista huippua, eikä kenenkään suorituksessa ole moittimista. Rumpusoundit ovat 70-lukulaisen lepsut (muistettakoon, että vaiva on yleismaailmallinen: Yesin nerokkaalla Relayer -albumillakin kuullaan aika lätinää) ja alkeelliset jousisamplet (mellotroni?) vetävät suupieliä hymyyn, mutta tällaiset pikkuvirheet ovat pikkuvirheitä. Paljon tärkeämpää on musiikista huokuva ilo, siihen panostettu vaiva ja energia sekä häpeämätön kunnianhimo.
Jukka Gustavsonin tuotantoon tutustuminen on kaikille musiikkia tekeville suositeltavaa, sillä hän availi polkuja, joita ei sen jälkeen juuri ole kuljettu. Tämän vuoksi ammennettavaa on vielä vaikka kuinka paljon. Love ansaitsi ensimmäiset kulttuuriuroteko-pisteensä julkaisemalla albumin ensimmäisen kerran, ja tästä uudelleenjulkaisusta niitä tulee lisää.
Arvosana (asteikolla 0-10): 7