Aikaa juttutuokiolle löytyi tunti ennen illan soundcheckiä. Rekku istuskeli rennosti hotelli Kimmelin lobbybaarissa, nautti tuopillisen päärynäsiideriä ja vastaili kärsivällisesti pikkutarkimpiinkin kysymyksiin.
Haastattelun editoitu ja yleistajuinen versio löytyy sanomalehti Karjalaisen verkkoliitteestä [juttu on poistunut sieltä, MM 8.11.08] ja keskiviikon 4.10.2000 paperiversiosta. Tässä haastattelu kokonaisuudessaan - jos nyt ei lopputulokseltaan "se juttu Rekusta", niin mielenkiintoinen ekskursio hänen uraansa kuitenkin, uskallamme sanoa.
Kysymykset laativat etukäteen Suonna Kononen ja Mikko Meriläinen. Kysyjää ei alla eritellä tarkemmin, mutta enimmäkseen äänessä oli Kononen, joka suoritti myös nauhaltapurkamisen ja toimittamisen.
- Minusta se on erittäin luonnollista. Wigwamissa on "musiikillisesti arvokkaita arvoja", joita nykybändit eivät edusta. On luonnollista, että kun nämä musiikillisesti arvokkaat asiat on löydetty, niin niitä edelleen arvostetaan.
Oliko teillä itsellänne kesän 2000 Wigwam-keikkojen yhteydessä puhetta Wigwamin henkisen perinnön siirtymisestä uusille
sukupolville?
- Ei sen kummemmin. Mutta todettiin, että ikähaitari keikoilla on suunnilleen 60-15. Sen lisäksi, että vanhat diggarit jaksavat tulla keikoille, on löytynyt uutta innostunutta porukkaa, joka on löytänyt näitä juttuja suunnilleen isänsä levykokoelmista. Ovat innostuneita, saaneet kipinän.
Wigwamin 70-luvun radiokeikkoja on kiertänyt nauhatallenteina fanien keskuudessa jo pitkään, mutta Tapio Korjuksen nauhat, joihin päästiin Fresh Garbage -projektin myötä tutustumaan, tarjosivat yllätyksen. Olitte loppuaikoina erilainen bändi mitä "virallinen" historiankirjoitus on osannut kertoa: jammailitte paljon. Keikat tuntuvat olleen varsin irtonaisia.
- Se pitää paikkansa. Se johtui mun osalta sellaisesta tietystä musiikillisesta suuntautumisesta. Koin ja koen oikeastaan edelleenkin, että parhaat ja musiikillisesti kaikkein arvokkaimmat asiat tulee tietynlaisina sattumina, kun on tilaa olla vapaa. Jotain tämän suuntaista siinä etsittiin, ja muistan kyllä tietoisesti vieneeni juttua sellaiseen suuntaan. Kokonaisuutena siinä oli taustalla kriisi. Että mitä me bändinä halutaan. Oli erilaisia ajatuksia, ei oikein tiedetty. Yritettiin etsiä uutta positiivista kipinää jammailun kautta.
Nimesit yhden Fresh Garbagelle valitun anonyymin jamisession Looking For The Eddie And The Boysiksi. Onko taustalla jokin erityinen tarina?
- Sen jamin riffi oli alun perin tarjolla Eddie And The Boysiin. Kappale muutti kuitenkin matkan varrella muotoaan, ja riffi jäi lopulta käyttämättä.
Nauhoilta löytyi jopa 20-minuuttisia Krautrock-tyyppisiä soundikollaaseja, joissa Esa Kotilainen sai paljon tilaa.
- Joo, se oli etsiskelyä, joka päättyi tiettyyn umpikujaan sitten. Että annetaan olla. Että ei tästä tule… Kaikki bändissä eivät olleet innostuneet tästä suuntauksesta kuitenkaan. Ja kyllä siinä oli yleisökin osittain ns. kysymysmerkkinä, että mitä tää on, kun ei tuukaan Freddie Are You Readyä ja näitä biisejä. Että what's happening. Puolin ja toisin pieni identiteettikriisi.
"Looking for…"
- "Looking for something." Etsittiin jotakin. Joka ei oikein löytynyt.
- Ei, se on nimenomaan juuri näin, että aivan kuten silloin tavoiteltiin musiikillista intuitiota, niin Snake Charmissa vihdoin ja viimein olen ryhtynyt tavallaan lämmittämään ja etsimään toteutusta sille intuitiolle, joka on erilainen kun Nuclear Nightclub-Wigwamilla. Kyllä, tämä on ihan oikea havainto.
Jo 70-luvulla puhuttiin soololevystäsi. Jos olisit sen silloin tehnyt, olisiko se ollut samanlaista jammailua?
- Todennäköisesti. Jos semmoinen ois tullut. Miksei se ois voinut olla laulupohjainenkin. Ehkä kuitenkin vähemmän perinteisellä biisipohjalla.
Mitä Snake Charmille kuuluu? Ettekös te jo viimeistelleet albumin, jota nyt sitten ei ole kuitenkaan julkaistu.
- Kuuluu semmoista, että juuri tänään lyötiin keikka Tavastialle 9. marraskuuta kiinni. Levy on ollut valmis, kyllä, cd-mittainen musiikillinen kokonaisuus, ja tässä on pyöritelty, että kannattaako tuollaisia julkaista vai kannattaako asiaa vielä vähän kehitellä. En ole täysin tyytyväinen työstämisen asteeseen. Se on jäänyt vähän osittain keskeneräiseksi.
Arto Melleristä löytyy Wigwam-yhteyksiä moneen suuntaan. Hänen teksteihinsä tekemäsi biisit päätyivät Snake Charmin keikkasettiinkin: Pariisi ja erityisen hieno blues Delirium. Ne on kuultu alunperin 70-80-luvuilla helsinkiläisissä näytelmissä. Mikä ratkaisu oli kaivaa näinkin vanhat kappaleet taas esiin?
- Tuntui että nyt on sopiva konteksti tuoda niitä esille. Tuntuivat sopivan yleisilmeeseen. Laulubiisit ovat tuolla cd:lläkin.
Wigwamin 70-luvun Dark Album -demoilta löytyy jo sävellys, jonka sittemmin pistit Pariisiin ja Light Agesilla olevaan Skyscraperiin.
- Joo, siitä syntyi kaksi biisiä. Sitä riffiä pyöriteltiin kun tehtiin instrumentaalipohjia Dark Albumiin liittyen. Se tyrehtyi silloin syistä jotka eivät nyt palaa mieleen. Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, Ryhmäteatterin näytelmä - silloin kaivoin kappaleen uudestaan esiin ja siihen loksahti Mellerin Pariisin teksti.
Kumpi on parempi Pariisi, sinun sävellykseksi vai Saku Kuosmasen esittämä, kukas sen sävelsikään?
- Niin, kukas sen sävelsikään!
…Pekka Tegelmanhan Kuosmaselle ainakin teki biisejä?
- Siinä on tapahtunut musiikillinen varkaus, joka nyt julkistettakoon. Kertosäe on ihan suoraan multa otettu, se on vaan soundillisesti ja sovituksellisesti käsitelty eri tavalla. Melodia on otettu melkein suoraan multa. Sitä voisi herra Kuosmaselta kysyä että miksi hän halusi tehdä näin. Mä en silloin jaksanut tapella tästä aiheesta, mutta nyt mä oon paljon vihasempi tästä.
(Vasta haastattelun jälkeen päästään tarkastamaan Saku Kuosmasen laulaman Pariisin krediitit. Sävellys on merkitty Kuosmaselle ja Rechardtille, sovitus Kuosmaselle ja Salmiheimolle. Lieneekö Rechardt ollut jo ensimmäisen painoksen etiketeissä mainittu…)
- Kyllä. Melleri teki oman versionsa ensin. Jim kehitti oman tekstinsä samasta ajatuspohjasta.
Mitä Mellerille kuuluu nykyään?
- En oo Artoa nähnyt suunnilleen vuoteen. Arto on toipilas, sille kävi tosi huonosti. Onnettomuus oli vakava, Arto tulee ehkä loppuikänsä olemaan toipilas. Huono homma, mutta huonomminkin ois voinu mennä. Arto on järjissään ja tietää kuka on, on tässä maailmassa ja tällä planeetalla.
Jos pitäisi löytää aasinsilta Wigwamin ja Lapinlahden lintujen välille, niin se olisi Absalom - tai Puissa on Absalom. Olet tehnyt Lapinlahden linnuille yllättävän paljon biisejä, joista parhaat ovat vieläpä hyviä - esimerkiksi Mun puutarhassa tai Voisinko olla minä.
- Joo, kyllä… Olen tässä työyhteisössä yksi jäsen. On varmaan ihan luonnollista, että kuvioon päästyäni aloin osallistumaan tähän myös luovin panoksin.
Mikä oli se ratkaisu, joka sinut sai liittymään Lapinlahden lintuihin?
- Olin täysin tyhjän päällä. Oli elämäntilannekriisi eli avioero. Maisterinpaperit takataskussa, mutta fiilikset sitä rataa että kerta kaikkiaan ei pystynyt orientoitumaan mihinkään hommiin. Sellaisessa tilanteessa tapahtui mun kannalta lottovoitto: Hedkrokin Pekka tuli Kalliossa kapakanterassilla pöytääni istumaan ja ilmoitti, että heillä on kitaristiongelma, kun Oinonen on lähdössä pois bändistä. Että voisinko mä tulla tuuraamaan joksikin aikaa. Eihän siinä tilanteessa mikään sopinut mulle paremmin. Siinä on sellaistakin historiallista kaikupohjaa, että olin aikoinaan 70-luvun ylioppilasteatteriproggiksissa mukana, joissa olivat myös Eränkö ja Kiviset ynnä muut. Niissä luotiin Lapinlahden lintujen pohjaa ja olin messissä niissä kuvioissa. Lähdin siis mukaan proggikseen, johon mulla on tiettyä lukkarinrakkautta ollut alusta pitäen.
Voisi siis sanoa, että sinulla on tietynlainen kabareehomma kulkenut mukana koko uran ajan: teatterimusa, Velton ja Lappareitten kaltaiset esiintyjät, runokeikat Mellerin kanssa?
- Aivan! Mä olen aina kokenut lukkarinrakkautta tiettyä anarkistisuutta ja surrealismia kohtaan. Lapparit parhaimmillaan on aina osannu sellaisen puolen. Se hersyttää mun tiettyjä fiiliksiä jos joku onnistuu olemaan todella hulvaton ja hassu ja hullu ja nerokas yhtä aikaa.
Totisena kaksikymppisenä oli aikanaan ehkä hankala ymmärtää Lapinlahden lintujen arvoa, mutta hieman vanhentuneena ja hieman
karilla käyneenä antaa eri tavalla arvoa bändin tekstimaailmoille.
Rekku Lappari-keikalla 29.09.00 © Suonna Kononen
- Musta on hienoa, että bändissä on uskallusta ja rohkeutta kaivella elämän kiistanalaisia ja mätiä asioita. Rehellisellä
pohjalla, avoimella tavalla puhua siitä, mitä tää elämä on. Mä koen sen vapauttavana.
Eroaako sun Wigwamissa saamasi yleisöpalaute Lapinlahden linnuissa saamasta?
- Tottakai. Mä en saa kovinkaan paljon henkilökohtaista palautetta Lapinlahden linnuissa, oon enemmänkin sen palautteen sivusta seuraaja. Palaute kohdistuu eturivin neljään tyyppiin.
Käyttekö te Pekka Hedkrokin kanssa keskusteluja, että minkä takia Suomessa ei elä Wigwameilla tai Sahdeilla?
- Ei meidän tartte, me tiedetään se (naurua). Ei oo yksinkertaisesti yleisöpohjaa. Tämä on vanhastaan tiedetty. Suomen yleisöpohja on alle puolet Lontoosta, joten ei se kauheasti helpota asiaa…
Sahti teki reunionin Hottoe-nimellä. Miksi Hedkrok ei liittynyt mukaan?
- Mä en sano Pekun puolesta yhtään mitään…
- Enemmänkin hauskanpitoa. Soitettiin aika paljon coverbiisejä. Creamiä, Beatlesiä, Stand By Metä. Siinähän se kävelee Pekukin, sä voisit kysyä…
…meni jo ohi (naurua), pitää kysyä myöhemmin. Noista duokeikoista vielä, että ainakin yksi amerikankeikka vuodelta 1992 on nauhalla tallessa, sinä ja Jim Gongin lämppärinä. Sen settilista on kyllä ihan Wigwamia.
- Oho, joo. Oli duokeikoilla tietysti Wigwam-materiaaliakin. Grass For Blades, No New Games, Eddie And The Boys, tämmöstä.
Tunsiko porukka Yhdysvalloissa teitä?
- Joo. Yllättävästi. Joka keikalla tuli vastaan joku tyyppi, jolla oli iso läjä meidän levyjä ja halusi nimmarit. Se oli aika yllättävä havainto, että tällaisia entusiasteja oli.
"Uutta Wigwamia" ei viety Yhdysvaltoihin sillä tavalla, että teitä olisi julkaistu siellä.
- Ei. Bändin mentaalinen ja musiikillislinjainen kriisi tuli just siinä vaiheessa, kun meidän olisi pitänyt breikata.
Keikkailitte paljon Light Agesinkin tiimoilta, tai siis aikavälillä 1991-93. Olisiko se voinut johtaa suurempaan läpimurtoon, jos nyt ei Yhdysvalloissa, niin esimerkiksi Keski-Euroopan alueella?
- Olis. Olis se voinu. Jälleen kerran ihmeteltiin sitä, minkä takia kiistaton musiikillinen kompetenssi ei riitä siihen, että pääsee markkinoille. Niin vain kävi, ja -93 loppuvuodesta todettiin, että antaa nyt olla, katotaan mitä tässä tapahtuu. Ei hajottu, ei mitään. Tajuttiin, kuten muutkin pitkän linjan bändit, että tässä vaiheessa on jo viisaampaa olla hajoamatta. On suurempi vapaus lämmittää homma silloin kuin siltä tuntuu.
No lämmityshän onnistui hyvin, ja huhuja on liikkunut että 2001 taas tapahtuisi…
- Joo, kyllä, tähän pyritään, että jotain tapahtus. Keikkoja ja toivon mukaan myöskin levytyssessioita.
Jim on kuulemma muuttanut Lontooseen, eli matka Suomeen olisi vähän lyhyempi kuin Kansasista.
- Kyllä.
- Tietyllä tavalla olen muusikkona kasvanut ulos siitä formaatista ja tilasta, jossa olin 70-luvun levytysten aikaan muusikkona. Kuulen sen oman innokkaan itseni sieltä. Sen jälkeen on tapahtunut niin hirveästi, tullut uudenlaisia musiikillisia intressejä ja intohimoja, joita ehkä tämä Snake Charm ilmentää. Mutta sanotaan, että kun etäisyyttä on tullut tarpeeksi, niin nyt on taas helpompi suhtautua… Kieltämättä oli sellainen vaihe, jolloin Wigwam ei kiinnostanut.
Haastattelin vuosi-pari sitten Jussi Kinnusta, joka kertoi myös kokeneensa Hassisen koneen aikanaan taakkana, että "voi ei, taas kysytään tästä", mutta päässeen sittemmin asian yli.
- Aivan, kyllä…
Mitä pidit noista remasteroidun Nightclubin livebonuksista Töölönrannasta?
- Joo, kyllä. En mä voi oikeen muuta sanoa. Että niinhän se oli silloin.
Miten koit Agenessin Wigwam-tribuuttikeikan tammikuussa 2000?
- Se oli helvetin positiivinen tapahtuma, ja olin aika otettu siitä vaivannäöstä, jonka jätkät olivat nähneet sen eteen, että saivat sen cover-homman toimimaan aika autenttisesti. Täysi hatunnosto ja kymmenen plus pistettä.
Olihan se aika upea kuulla ensimmäistä kertaa elämässään livenä jotain Never Turn You Iniä. Siinä vaiheessa meillä ei ollut edes tietoa että kesällä päästään kuulemaan oikeaa Wigwamia keikalla.
- Joo, ei mullakaan ollut siinä vaiheessa (naurua).
Vaikuttiko se, että Ageness sai Cheap Evening Returnin toimimaan niinkin hienosti siihen, että tekin halusitte soittaa sitä?
- Ei, kyllä se tuli ihan bändin sisältä. Me ollaan aina koettu että se on yks helvetin hyvä biisi. Mehän soitettiin sitä Light Ages -aikoinakin, mutta vasta viimeisillä keikoilla. Syksyllä -93 Wigwam-keikat alkoivat olla aika massiivisia: soitettiin melkein kolmen tunnin keikkoja, silloin se kaivettiin… Oltiin just päästy tähän, että soitettiin Dark Albumilta Item Is The Totemia ja kaikkee tällasta.
Jännittävä asia. Walkmaneilla tehtyjä yleisöäänityksiähän on jonkin verran liikenteessä vuosilta 1991-93, mutta tuota loppupäätä ei juurikaan. Jari Kettunen oli siinä vaiheessa jo rumpalina?
- Oli siinä vaiheessa jo rumpalina. Silloin esiinnyttiin kvartettina, joka toimi yllättävän hyvin, oikeastaan helvetin hyvin. Bändin sointi muuttui kitaravoittoisuuden kautta hevimmäksi. Se toimi. Nyt ollaan taas palattu siihen, että siellä on se keyboard. Mä luulen, että se kuitenkin on loppujen lopuksi oikea ratkaisu. Tietyllä oikealla tasolla siihen sijoitettuna se antaa kuitenkin sellaista väriä.
Kettusen tatsi on aika hevi.
- Pitää olla. Sen pitää olla hevi. Semmonen rankka. Kun puhutaan musiikkimausta, niin mä oon revittelyn, hurjastelun ja ilakoinnin kannattaja. Että ei pidetä kynttilää vakan alla, vaan että jos on jotain sanottavaa niin sitt se sanotaan. Ja jämäkästi.
Oliko Kettusen rekrytointi 2000-luvulla päivänselvä homma, vai olisitteko voineet kuvitella "Ronnien tilalle" jotain muuta, Kuoppamäkeä tai tällaista?
- Ois voitu kuvitella. Mutta se tuntu vaan johdonmukaselta ratkasulta. Kettusen kanssa oli hyvät kokemukset pohjalla. Että jatketaan siitä.
Oliko Kettusen rumpusoolo näillä 2000-vuoden keikoilla sun vaatimuksesi?
- Ei. Ilmeisesti se oli Jimin ja Pedron keksintöä, jonka he saivat myytyä Kettuselle. Mulle kerrottiin että tällasta tulee tapahtumaan ja ei mulla ollut mitään sitä vastaan. En mä oo siitä tarkemmin kyselly.
Voiko kysyä Ronniesta? (nyökkäys) Hänen kohtalostaan ollaan pitkään kohteliaasti vaiettu, mutta nyt Rytmi-lehti toi Wigwam-spesiaalissaan asiasta esiin uusia mielipiteitä tai tietoja. Oliko bändikaverina kurja seurata hänen loppuvaiheitaan?
- Siinä vaiheessa kun sokeritauti tuli ilmi, niin Wigwamia ei enää ollut. Kyllä mä kuulin hänen jaksamisongelmistaan, fiilisongelmistaan. Kun niistä johtuva kriisi eteni, niin mä en ollut paljon Ronnien kanssa tekemisissä. Kun tauti tuli ilmi, niin mulla ikäänkuin retrospektiivisesti loksahti monet palikat kohdalleen. Että ymmärsin miksi jätkän fiilikset oli jo pitempään olleet sellaiset, hänen olemuksensa, kaikki jaksaminen… Jälkikäteen sen tajus: hoitamaton sairaus, joka heijastu… Näin kävi ja kaikki muu on epäviisasta jossittelua.
Ronnie soittaa todella hienosti vielä Flat Brokella, joka on äänitetty hänen kuolinvuonnaan, 1980. Pidätkö itse albumista?
- Tuota, siitä on niin pitkä aika kun mä oon kuunnellut sitä albumia, että on parempi että mä en sano siitä mitään.
Ymmärrätkö Jimin tuolloisia motiiveja - että hän harkitsi jopa Wigwamin nimen uudelleenkäyttöönottoa?
- Kyllä, kyllä mä ymmärrän.
Olitko siinä vaiheessa vielä sillä tavalla kuvioissa, että olisit ollut ehdolla bändiin?
- Joo, kyllä mua jopa kyseltiin. Mutta fiilikset oli uusien musiikillisten intuitioiden myötä lähteneet vähän eri suuntiin. Koin siinä vaiheessa hirveen vahvasti, että Wigwam on nyt ohitse, tehkööt jätkät mitä tekee, mä etsin jotain muuta. Henkilökohtaisen elämän kehittymisen kannalta se oli varmaan oikea ratkaisu. Tietysti voi varmaan ajatella, että musiikillisen uran näyttävyyden kannalta se oli ehkä tyhmää. Mutta jotain sisäistä ääntä mä oon seurannut. Siinäkin, että 90-luvulla on tuntunut erittäin makeelta palata Wigwamiin musiikillisesti.
- Joo, kyllä. Kyllä se oli henkisesti rikastuttava kokemus. Opiskelin alaa jo 70-luvulla, mutta silloin se oli kyllä ihan pintaraapaisua. Vakavan opiskelun aloitin -86.
Oliko haaveita jatkaa opintoja pidempäänkin?
- On vieläkin. Mä osaan näillä ikävuosilla vielä kokea eläväni etsikkoaikaa (naurua).
Siboneyn Timo Vuorio käytti hauskaa määritelmää "rockin kertausharjoitukset", jotka ovat kuulemma nyt menossa. Eli eletään kokoelmien, remasterointien ja reunionien aikaa. Mille tämä termi kuulostaa?
- No, ei ollenkaan huonolta. Mä havaitsin jo kauan sitten, että tietty soittamisen kulttuuri on muuttunut ihan toisenlaiseksi. Että samalla tavalla soittamiseen asennoituvaa porukkaa ei ole näissä uusissa sukupolvissa. Ymmärrän, että tämä tietty ikäpolvi musiikissa edustaa jotain sellaista, mikä ei tule toistumaan. Tai on aika vaikeasti toistettavissa. Silloin tapahtui jotakin ainutlaatuisen luovaa ja kekseliästä. Sellaista, mikä ei ole toistettavissa kokonaistapahtumana tai asenteena. Nykyään tuntuu, että soittajien trendit ja oma lokerotietoisuus hallitsee aivan eri tavalla sitä koko tapahtumaa kuin silloin. Eli rockin kertausharjoitus tarkoittaa sitä, että niin kauan kuin se on vielä mahdollista, niin vielä käydään kuuntelemassa näitä vanhoja partoja.
Oletko itse saanut uusista bändeistä samoja viboja mitä aikanaan vanhoista suosikeistasi, Peter Greeneistä ja muista?
- Kyllä tietyistä. Yksi bändi mitä oon suuresti ihaillut on ollu Faith No More. Diggaan aika paljon aika hevistä… Vaikka Rage Against The Machine, että käytetään hard rockin ja hevirockin rajamaastossa olevia elementtejä ja yhdistetään moderniin tekniikkaan. Just joku Rage Against The Machine on kyllä aika rankkaa kamaa.
Yllättäviä nimiä…
- Mitä sä oisit odottanut? (naurua)
Ehkä Suomesta jotain Kingston Wallia.
- Joo, ilman muuta. Ehdottomasti, hyvä että mainitsit. Tykkäsin todella paljon.
Ja saattoi olla viimeinen leimahdus vanhan hyvän Helsingin jammailu-klubikulttuurista?
- Kyllä, mahdollisesti. Ja toivotaan että ei!
- Se oli omaa matskua ihan voittopuolisesti. Wigwamiin ei kantautunut mitään siltä ajalta, ne on jääny sinne kyllä…
1973 kuulemma tuurasit Wigwam-keikoilla Jimiä, jammailit Wigwamin kanssa?
- Ei kai Wigwamin kanssa… Natsalla oli kyllä jameja joissa oli Wigwamin jätkiä. Pekka Pohjola, Vesa Aaltonen, Jukka Gustavson, meikäläinen - muistan tällasia jameja. Mutta en mä tuurannut Wigwamissa.
Jossakin on mainittu, että kun Jim on ollut käymässä Englannissa, niin olet ollut ikään kuin hänen sijaisenaan Wigwamissa?
- Nyt jollakin on ehkä parempi muisti ku mulla (naurua). Mun täytyy myöntää, että mun muistini ei nyt ylety niin tarkasti muistamaan tollasia.
Mutta liittymisesi oli kuitenkin perua tämmösestä jami-instituutiosta?
- Joo, sieltä se lähti. Tyypit oli tuttuja, kitaristi oli haussa, musta todettiin että that´s the man, niin se kävi.
Melko pian teillä oli jo Englannin kiertue ja bändi oli hajoamassa.
- Pohjola-Gustavson-akseli kontra Pembroke-Ronnie osoittautui liian ristiriitaiseksi.
Teittekö keikkoja pohjoismaissa siinä vaiheessa, Pohjolan ja Gustavsonin kanssa?
- Kyllä, Ruotsissa ja Norjassa. Ja uuden kokoonpanon kanssa, 75-77-vuosina tehtiin vuosittain muutama Skandinavian rundi, ja myöskin jonkun verran Eurooppaa: Saksa, Hollanti, Englanti.
Jossain on sanottu, että teitte Ruotsissa 1975 jonkun videon tai filminpätkän.
- Oisko joku keikkataltiointi? Ei mulla tule tule muuta mieleen.
Minkälainen vastaanotto oli kaikkinensa näillä ulkomaankeikoilla?
- Kyllä nimi oli nousussa ihan selkeesti. Homma oli lämpenemässä, se oli havaittavissa. Euroopassa ihmisten aaltopituus oli jollain tavalla lähempänä sellasta kokemusmaailmaa mitä tää musiikki heijastaa. Tietyllä tavalla koin, että oltiin siellä enemmän kotonamme kuin täällä.
Fresh Garbagelle ei ehditty selvittää Tramdriver/Wardance-kuviota täysin selväksi. Tramdriverhan äänitettiin aikaisemmin kuin Wardance, joskus Hyde Parkin aikoihin, Wardance kai marraskuussa tai loppuvuodesta Ruotsissa. Oliko Wardancesta tarkoitus julkaista uusi single, koska sen tekovaiheessa Tramdriver oli jo ulkona?
- Kyllä Wardance Ruotsissa äänitettiin, Marcus Musicissa. Mutta en muista kyllä strategiaa siinä taustalla. En muista.
Entäs mikä on tämä Fanfaari G -raita, joka on kummitellut eri lähteissä mahdolliseksi singleraidaksi - Jimin säveltämä fanfaari shakkikilpailuja varten?
- (naurua) Selvä, jotain muistikuvia nyt tulee… Se ois ollut varmaan selkeä musiikillinen dzoukki, nimenomaan täytebiisi, huumoribiisi.
Entäs tällainen biisinnimi, joka on kanssa tullut vastaan eri paikoissa mutta ei vielä nauhoilla - Pagan Charm, Måssen Wigwamille tekemä biisi?
- Joo, semmosenkin mä muistan joten kuten. Hmm… Kysy Mosselta…
The Next Breakfastiakin teitte kai jo 70-luvulla, vaikka se päätyi vasta Light Agesille?
- Joo, sekin on yks riffi, jota pyöriteltiin. Pitää paikkansa.
- Se oli leimallista, että lavakeikkoja oli ihan vaan alkuvaiheessa. Ne olivat kummallisia tapahtumia. Kun tuli meidän vuoro, niin yleisö tuli vaan istumaan, mikä oli aivan tavatonta. Se oli sellainen hartaushetki - "hiljaa, Wigwam soittaa". Kyllä se toimi. Keikkamyyntipoliittisista syistä lavakeikat tyrehtyi. Lavajärkkärit koki että meidän bändi oli kuin toiselta planeetalta. Mitä tehtiin Suomessa oli sitten klubityyppisiä ja konserttisalityyppisiä keikkoja.
Elättikö se?
- Kyllä me oltiin ihan sen musiikin ja soittamisen varassa. Pieniä lupauksia rikastumisestakin oli jossain vaiheessa, mutta kyllä ne jäi häivähdyksiksi.
Kiersittekö Suomea isolla bussilla? Olivatko laitteistot minkälaisia nykystandardein?
- Joo, bussilla. Laitteet oli isompia, tekniikka oli kömpelömpää. Kaapit oli hirvittäviä. Mutta niillä standardeilla PA oli parasta mitä löytyi siihen aikaan siihen kokohaarukkaan. Ei siinä ollut leimallista ajatusta että "pyritään olemaan", vaan että olemassaolevasta kalustosta pyrittiin kuorimaan meille sopiva.
Korjuksen nauhat kertovat, että soundinne on ollut todella hyvä. Hän on nauhoittanut keikkoja kahdella mikrofonilla suoraan kaksiraitaiselle kelanauhalle… Meininki on kertakaikkiaan hyvässä balanssissa.
- Se oli yks mihin panostettiin aina. Tietty sointi ja lavabalanssi. Että soundi lähtee lavalta ja PA siihen päälle. Se oli yks meidän vahvuus, osattiin työstää lavasoundia.
Jotkut ovat hymyilleet lavashow´nne täydelliselle puutteelle. Katselitte otelautoja.
- Ei sitä niin kauheasti ajateltu, että miten tässä pitää olla. Se oli se luonnollinen tapa. Glamrock ja siihen liittyvä sen ajan lavakohkaaminen tuntuivat tahattomalta komiikalta, niin pelletouhulta sen ajan perspektiivissä, että siihen ei missään nimessä haluttu lähteä mukaan. Että parempi että ollaan teeskentelemättömästi sitä mitä ollaan.
Vuorio on epäillyt, että Loven vanhoilla moniraitanauhoilla voisi olla ylimääräisiä ottoja ja outtakeja Wigwamilta.
- Siellä voisi hyvinkin olla esimerkiksi Dark Albumilta hylättyjä biisiotoksia. En yhtään ihmettelisi.
Yksi Fresh Garbage -tutkimusten yhteydessä löytynyt nauha oli Wigwam At Lux 1/1977. Mikä paikka oli kyseessä?
- Se oli Kino Lux, elokuvateatteri Espoossa. Saatiin se käyttöön treeneihin.
Kummallista ettei hieno Daemon Duncetan´s Request -biisi kelvannut Virginille.
- Joo. Se ehkä kuvaa sen ajan henkistä ilmapiiriä. Ei oikein itekään tiedetty, että halutaanko me nyt tämmöstä vai tollasta. Silloin tuli ja meni kaikenlaisia idiksiä. Oma innostuminen ei kertonut sitä, ollaanko oikeilla jäljillä vai ei. Sitä yritettiin liikaa päätellä, "tää nyt varmaan on hyvää". Tietyllä tavalla bändin tietty sisäinen maailma oli tukossa. Ei tiedetty mikä on hyvää, mikä paskaa. Tän hetken viisaudella viisainta ois ollut pitää pitkä sapattivaihe ja palata asiaan.
Oliko teillä varsinaista tuottajaa Dark Albumilla?
- Ei sitten oikeastaan lopuksi. Kyllä se oli meillä omassa hanskassa. Siinä alkuvaiheessa oli tää Virginin Suomeen lennättämä tyyppi, Mick Glossop, mutta hänkin sitten totesi että bändikään ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä…
Miten suhtauduitte bändinä ulkopuoliseen tuottajaan?
- Kyllä täytyy myöntää että tuottajasuhteista ylivoimaisesti paras oli Pave Maijanen ja Nuclear Nightclub. Se oikealla tavalla oivalsi mitä ollaan tekemässä, osas painottaa oikeita asioita ja kertoa bändille, että mitä ollaan tekemässä. Kyllähän Pave oli jollain tasolla mukana Lucky Goldenissa, mutta siinä vaiheessa Pavekin oli jo niin puissa (naurua). Jotenkin punainen lanka hävisi.
Tykkäsitkö Royalsin Just My Situationista?
- No joo, mikä ettei. Bändi oli ok. Paha mennä haukkumaan. Ehkä tietyllä tavalla tiettyä superbändidilemmaa oli. Ns. Suomen kovimmat jätkät… Parhaimmillaan helvetin hyvä!