Tasavallan Presidentti: Tasavallan Presidentti (II) (EMI 7243 5387782 8 (721)) 1971/2002

Kakkosbiisissä Deep Thinker Robson-laulu + sanoitus on mukana. Silti loistokkaan kuuloinen biisi. Mahtava Tukholman Europe-studion soundi esille tulee: pinnassa melkeinpä kaikki, rummut erityisesti läsnä - tämän upeampaa ei ajan patina voi olla, soundit silti erinomaiset. Rankka kitaroitus välissä. Huilu soi. Basso rankka. Jethro Tull -vaikutus. "Where Is The Dealer?" Ei liian pitkä biisi, upea.

I Love You Teddy Bearin uusintaotto paremmin soundein. Mahtava valtava soundi. Melodiahan on klassinen, Procol Harum -vaikutteinen, erittäin paljon, mutta suvereenisti samaa luokkaa kuin Procol. Suomesta pesi. Måssella oli tapana tehdä kauniita biisejä. Tässä tämän albumin erityisyys korostuu: hienoja kappaleita eli sävellyksiä ja hienosti soitettuna, mutta ei liian jammaillen ja progeillen.

Nelosbiisin Struggling For Freedom alkuriffi lupailee hieman rankempaa ja mutkikkaampaa jutskaa, ja sitä tulee. Robson laulaa hienosti, Winwood-vaikutteisesti. En viitsi sanoituksia kuunnella. Mutta luulenpa että kokonaisuus vetää vertoja mille tahansa 70-luvun taitteen brittiläiselle blues-jazz-kombolle. Ei totisesti mikään ihme että bändi herätti huomiota Englannissa ja pääsi sinne keikkailemaan ja teki keikkoja aika paljonkin. Tämän Ruotsissa tehdyn albumin ansio on siinä, että tuotanto ja äänitys ovat korkeata tasoa. Samaan ei välttämättä olisi Suomessa ja edes Finnvoxissa päästy. Olipahan kerrankin ulkopuolinen porukka ohjailemassa eli ranskalainen - sinänsä ehkä huijariveikko - Bob Azzam valvomassa ja tuleva Abba-mies Michael Tretow äänittämässä.

Tis Me Tis Youn keskusriffi on niin tarttuva ja hieno että ei ole toista. Tolonen tekee palvelusta ihmiskunnalle ennen progeiluun taipumistaan. Kappale on saatanan hilpeä. Tolosen kitara on aina välillä esillä mutta ei julkeasti, Pöyry on kivasti tasaveroinen, mahtava Pöyry.

Lp:n kakkospuoli alkaa horolla Blood Sweat & Tears -mahtipontibrassilla, eli Pöyry tuplaa vähintään kaikki osuutensa. Joo, eli Jethro Tullin ja Trafficin rinnalle Blood Sweat & Tears on asetettava Pressan ehdottomaksi vaikuttajaksi ja vertailukohdaksi. Ja tulee Doorsin Touch Men soolo mieleen kun Pöyry saksofonisoolon vetää kappaleeseen. Hieno kappale tämäkin Weather Brightly, perkele. Vaan ei näitä Robsonin sanoituksia viitsi keskittyä kuuntelemaan.

Ja eräspä taas hieno Tolos-vaikute joka hänellä enemmänkin esille tuli tulemaan: intialaisuus tai hämärämpi itämaisuus. Upeimpia biisejä tällä levyllä tämä Sinking. Mieleen tulee väkisin myös Pekka Strengin Magneettimiehen kuolema, jolla Pressa soitti (ilman Robsonia) vähän kakkoslevyn session jälkeen. Basso lyö alkukaman, tablahkot rummut, poikkihuilu, kertakaikkiaan kaunista. Aivan suvereenia kamaa. Helvetin kaunista. Wigut teki samana vuonna Tombstone Valentinen niinikään ulkopuolisen miekkosen eli Kim Fowleyn tuottamana - ja soundit ja tietty tuotantopuoli tuolla levyllä ovatkin hyvät, mutta ei hän samanlaista bändin parhaiden ominaisuuksien esilletuomista aikaansaanut kuin Azzam Pressan kanssa.

Loppubiisin oloinen heikompi esitys on tämä Robsonin ei vaan Groundstroemin jollotus I'm Going Home Once Again. Teddy Bear -mainen urkuslovari. Miksi ei Måsse halunnut tätä julki, hieno raju-urku-biisi. Hillitön valitus oikeassa kanavassa - muuten rela huilu ynnä muu beat-rytmi. Vittu, eipä paska biisi tämäkään. Wutu-Banale on kuitenkin ehkä vielä parempi! Vaan saatanallisen loistavasti on onnistunut siirto vinyyliltä cd:lle - kuulostaa melkein paremmalta kuin kovasti mainostetut remasterointi-digitalisoinnit.

Tönkömpi, vihan arvoisempi biisi seuraa - Tell Me More. Bassoriffittely kuitenkin oivaa. Ei-arvokas tsibale. Häiriöhomma. Ja koko levy loppuu tähän keskeneräisyyteen.

Töksähtävästä lopusta huolimatta Pressan kakkonen on Pressan ykkönen. Ekassa albumissa on ehkä enemmän hullua intomieltä ja kahdessa vikassa virtuoosimaisempaa jazzrockailua, mutta tämä kakkonen on mitä passelein välimuototuotos: loistokas biisipohjainen poprakenne on vielä voimissaan, mutta soitanto ja sovituspuoli on jo progemaisen rikasta. Ja ennen kaikkea äänitys on ajan oloon mainio, ja biisien järjestely oivallinen. Maailman parasta taiderockia vuonna 1970. Ei edes teeskentelevää, vaikka wigumainen henkistyneisyys ja mystinen spiritti tästäkin Pressa-levystä puuttuu.

Mikko Meriläinen - toukokuu 2002