Wigwam-julkaisurintamallakin on pitkästä aikaa eloa. Syksyllä ilmestyy harvinaisuuskokoelma Fresh Garbage - Wigwam Rarities 1969-1977, ja nyt kesällä on saatu kolme muuta aiheeseen liittyvää uudelleenjulkaisua: "uuden" Wigwamin tour de force Nuclear Nightclub sekä aiemmin cd:lle puristamattomat sooloalbumit Jim Pembrokelta ja Jukka Gustavsonilta. Näistä albumeista on tavallista vaikeampaa kirjoittaa. Waldemar Walleniuksen, Hannu Tervaharjun ja Mikael Wiikin aikalaisarviot Soundissa ovat suomalaista rock-kirjoittamista parhaimmillaan. Etenkin Wiikin syvällinen Gustavson-katsaus (Soundi 4/1978) nostattaa rimakauhua.
Mutta yritetään. Kuten myös pitää mopoa käsissä. Ja sehän on hankalaa, kun musa liitää kahdeksan kilometrin korkeudessa.
Paljon muutakin tarttuu korvaan. Nimiraidalta huomaan Måns Groundstroemin veikeän oktaavibassottelun. Freddie Are You Readyssä lauletaan todellakin "mumdane pie", ei "Monday pie". Esa Kotilaisen Kite-soundeista löytyy yllättäviä Strawberry Fields (Forever) -viitteitä.
Entäs Save My Money & Name, tuo maailman kaunein katumuslaulu, jossa Pembroke rinnastaa parisuhdekommunikaation lastenloruihin. Kylläpäs Groundstroemin roottoribasso suorittaa makoisia täsmäiskuja ylärekistereihin! Tässä ei juuri kaipaa edes haitaria, jolla Pedro Hietanen maustoi tätä kappaletta vuosien 1991-92 Wigwam-keikoilla.
Nuclear Nightclub -uudelleenjulkaisua täydentää neljä liveraitaa Helsingin Töölönrannan kesäteatterista 18.6.1975. Niiltä voi vertailla vaikkapa kosketinsoitinsoitinosuuksia: lennokkaan Kotilaisen jälkeen sormioissa on maanläheisempi, komppailuun keskittyvä Hietanen, jonka kahden käden välissä Pembroke luiruilee sähköpianollaan yllättävän epäfokusoituneesti.
Vasemmassa kanavassa kuuluvasta sirinästä huolimatta Yleisradion tekemä taltiointi on hyvä. Miinusta levy-yhtiölle totuuden vääristelystä: keikalta radioitiin neljän Nightclub-raidan lisäksi A Better Hold (And A Little View), Never Turn You In, No New Games ja Groundstroemin haastattelu, joita ei tässä kuulla. Kappalejärjestyskin on sotkettu, ja editoinnin seurauksena esimerkiksi Pembroken ironinen "njaa" -välihuokaus viittaa nyt Simple Human Kindnessiin eikä radiotoimittajan välispiikkioutouksiin, kuten todellisuudessa tapahtui.
Wigwamin nimellä meinasi jatkaa porukka, josta sukeutui Jim Pembroke Band. Jäsenistöstä löytyivät vanhat Wigu-miehet Ronnie Österberg ja Mats Hulden. Rekku Rechardtia tarvittiinkin jo korvaamaan kolme kitaristia, Timo Vakkilainen, Petteri Salminen ja Olli Haavisto.
Porukan 1980 levyttämä Flat Broke-albumi on järjestyksessä Pembroken kolmas sooloalbumi. Jos Wicked Ivory ja Party Upstairs ovat väljästi temaattisia kokonaisuuksia, niin Flat Broke on Pigwormin ja Corporal Cauliflowers Mental Functionin tapaan nippu lauluja.
CD-uudelleenjulkaisua saatiin odottaa pitkään, mutta niinpä se onkin kirkas ja 24-bittisesti masteroitu. Harmittelen edelleen sitä, että Pembroken lyriikoita ei ole ongittu kansiin - tekisi mieli muun muassa saada selvää, mitä Dog Talesin koira, mies ja nainen -draamassa tapahtuu, mutta Pembroken piru ääntää niin mumisten.
Flat Broke sitoutuu lopunaikojen Wigwam-soundiin tai 70-luvun hesalaiseen "muusikko-rock" -sceneen, mutta sisältää myös viitteitä Jackson Brownen tyyppisen länsirannikon singer-songwriter-musan suuntaan - ei vähiten Haaviston pedal steel- ja slide-kitaroiden ansiosta. Sellaisissa kappaleissa kuin Long Lost Cousin tai The Nashville Co-Writers´ Plan on oraalla Wigwamin Light Agesin ajoittainen jenkkisoundi - Pleasure Street, The Next Breakfast, puhumattakaan Hardtop Lincolnista, joka löytyy molemmilta albumeilta.
Flat Broke tiivistyy alakuloisella Wide Sea -raidalla, jonka lopussa kuullaan rock-sooloilun juhlaa: kaikki bändin kitaristit pääsevät esille. Vakkilaisen kuivakka rhythm ´n´ blues -tikuttelu johtaa Haaviston helmeilyyn ja lopulta Salmisen syvään kurimukseen. Yhtä hienoa kuin Salmisen kitarismi Juice-levyillä! Unohdettu klassikko!
Jaloa ylpeyttä nojaa Vanhaan Testamenttiin. Sävelteoksen 37 minuuttiin mahtuvat luomiskertomus, syntiinlankemus, vedenpaisumus ja valoisa tulevaisuus. Gustavson kirjoitti levyn jehovan todistajana; käsittääkseni Suomen jehovan todistajat eivät ole pitäneet levystä yhtä paljon meteliä kuin vaikka Suomen vapaamuurarit Sibeliukselta saamastaan rituaalimusiikista.
Pakanankaan ei tarvitse säikähtää Jaloa ylpeyttä, sillä instrumentaalilevyllä julistus jää tekstiliitteeseen. Musiikillisesti albumi on suomalaista 70-luvun jazzprogea kauneimmillaan - esimerkiksi Hymni materialle sisältää runsaita, svengaavia tekstuureja ja Ihmisen luominen on jazzrockia lyyrisimmillään. Levyn päättävällä Kolmella evankeliumilla Gutsi, Esa Kotilainen, Pekka Pöyry ja Juha Björninen irrottelevat hulvattoman funkin parissa.
Jaloa ylpeyttä on tarkkaan rakennettu teos, jolla puolenvaihtokin näytteli tärkeää roolia. CD-ajalla syntyy töksähdys: nyt Jumalan vastustaja, jonka riitasoinnut kuulija sai LP:tä kääntäessään täydentää, liukuu töksähtävästi B-puolen aloittavaan Ihmisen perisyntiin.