Titans Wheeliä voisi verrata sellaisiin klassisten rockbändien iltaruskon levyihin kuin Grateful Deadin In The Dark tai Jethro Tullin Catfish Rising tai J-Tull Dot Com. Näiltä levyiltä huokuu näkemystä, sovituksellista viisautta ja vuosikymmenten marinoimaa soittotaitoa.
Nuorten miesten näyttölevyt ovat asia erikseen, sellaisia olisi pari-kolmekymmentä vuotta soittaneilta poppoilta turha vaatiakaan. Aivan kuten nuorten miesten bändeiltä on turha vaatia lyriikoita, joihin Deadin Robert Hunter, Tullin Ian Anderson tai Wigujen Jim Pembroke elämänkokemuksineen ovat pystyneet.
Titans Wheel ei ole teemalevy, mutta selkeitä teemoja sen lyriikoista nousee. Albumin vuorokaudenaikoja ovat auringonlaskun pehmentämä ilta ja karu aamu, jolloin mediavetoinen nykymaailma iskee karut otsikot silmien eteen: "Headline!" Pembroke kirjoittaa selviytymisestä, Good Mornington Streetillä jopa selviämisestä, jota edeltää Drinks On The Housen ottaminen. Remains To Be Seen aloittaa levyn "jäänee nähtäväksi" -hengessä ja That´s The Way päättää "semmoista se on" -tyyliin.
Jonkinlaisena alateemana levyllä seikkailee "eksynyt liskokuningas", The Lost Lizard King, luolassaan jurottava kiviolento, joka pembrokelaisen symboliikan mukaan lienee ihan rockin ruumiillistuma.
Pembroken ja Rekku Rechardtin sävelkynät ovat kunnossa. Beatles-harmonioitu Remains To Be Seen, reggaeiskuinen Subterranean Sunrise ja hyväntuulisen folkrockina kimpoileva To The Other Side lienevät ne biisit, joiden joukosta seuraava single valitaan.
Useissa biiseissä on viittauksia vanhaan. The Lost Lizard King vertautuu Goodbye Dear Mother Earthiin ja Drive On Driver kierrättää Looking For The Eddie And Boysin riffiä. That´s The Way lopettaa levyn juhlavan kolmijakoisesti Henry´s Milk Round In The Morningin, The Decline Of The House Of Lordsin ja Friend From The Fieldsin kaltaisten Wigwam-Pembroke-klassikoiden hengessä.
Pembroke laulaa vieläkin ilmeikkäästi ja Måsse Groundstroemin bassonsoitto on kivijalkaa. Oivat bassottelut nostavat esimerkiksi Bitesizen sävellystään piirua kiinnostavammaksi kappaleeksi.
Rechardt ja rumpali Jari Kettunen ovat nyky-Wigwamin kovaotteisimmat miehet. He esiintyvät levyllä yllättävän maltillisesti. Titans Wheelin ylväs kitarasoolo on malliesimerkki "lyhyestä virsi kaunis" -tyyppisestä sovittamisesta: asiat tulevat selviksi näinkin.
Erikoispisteet saa kosketinsoittaja Esa Kotilainen, jonka maalailuja on levitetty ja piilotettu kuulokematkailijan riemuksi pitkin levyä. Kotilainen on viimevuotisilla Wigwam-keikoilla ja tällä levyllä osoittanut olevansa edelleen ykkösluokan muusikko nimenomaan soundillisesti. On tuskallista kuunnella nykykosketinsoittajien valtaosan muovihammondeja ja lelu-syntesoijia, kun on kuullut Kotilaisen arkaaisten moogien ja klavinettien laulavan.