Luojan lykky, että kävi niin kuin kävi, sillä muuten meillä ei olisi tätä maan mainiota "Party Upstairs"-kiekkoa, jota yllätän itseni pyörättelemästä pari kertaa päivässä aina kun olen kaupungissa ja teknologian ihmeiden äärellä. Lyhyesti sanoen Jimbo on tässä tekaissut parhaan soololevynsä pitkään aikaan.
Jimin sielu esittäytyy tällä levyllä riisutussa muodossa, ilman yhtyettä, vain Jukka Orman kitaralla - häkellyttävän hienosti - tukemana. Ja, voi pojat, että se saa tilaisuuden loistaa. Jimin laulut ovat yksinkertaisesti niin helvetin hyviä, että tällaisissa minipuitteissa niiden kypsät melodiat ja tappavan hauska tai koskettavasti mietteliäs lyriikka tulevat melkein paremmin esiin kuin yhtyeen kanssa. Pienimuotoisuudesta johtunee sekin, että tunnelma levyllä on viiimeisen päälle rento. Jim ei pidättele tippaakaan, vaan heittäytyy täysin rinnoin laulujen tunnelmiin ja sehän on tietenkin lopputulokselle vain eduksi. Koko kiekkoa leimaa sympaattisella tavalla "kotikutoinen", välitön ja siksi hyvin todellinen ilmapiiri. Ilmeisesti useimmat raidat ovat ensimmäisiä, tai toisia ottoja.
Kerkisin jo tuossa vähän puhumaan muunnettua totuutta, kuten vanhalla isoäidilläni oli tapana sanoa. Nimittäin saahan Jimbo tässä apua kahdessa piisissä rytmiryhmältä Hulden-Forsman ja edelleen Pedro Hietasen rakastettavine haitareineen kantaa luonnikkaan kortensa kekoon peräti viidellä uralla. Pedro varsinkin sopii tilanteeseen sataprosenttisesti. Jim itse koskettelee painon koskettimia kuumilla peukaloillaan oikein komeasti, vaikka hän levykannessa vakuutteleekin - ihan turhan takia - kaikkien musasta löytyvien virheiden olevan "tahallisia".
Pembroken äänestä pidän joka kuuntelulla yhä enemmän. Se on lämmin ja oikeasti elänyt. En vaihtaisi sitä miljoonaan tympeän siistiin singer-songwriteriin, vaikka nämä olisivat miten Kaliforniasta hyvänsä. Jimin ilmaisuskaala nokkii vaivattomasti monta maailmankuulua nimeä.
Emma's Song on hidas, kaunis balladi, joka voisi löytyä ehkä jonkun em. singersongwriterin kiekoltakin, mutta sitä on kiva kuunnella, koska se on tuon tyylisuunnan ainoa edustaja koko levyllä. Sen sijaan Insects (jossa Jim loistavasti eläytyy erilaisten hyönteisten arkipäivään), Drinks at the Cairo Bar tai absoluuttisesti aseistariisuva The Happiest Days of Your Life voivat löytyä VAIN Jim Pembroken levyltä. Viimemainittuun säveltäjän kouluajoista kertovaan numeroon pystyn samaistumaan erityisen hyvin, koska minullekin aikoinaan ilmoitettiin eräässä koulussa, että kiitos vaan, enää ei tarvitsekaan sitten tulla.
Nimipiisi muistelee yläkerran orkkaan siirtyneitä Jimin kollegoja aidolla lämmöllä ja tuskalla (erityisesti Dylanilta lainatussa introssa) horjahtamatta hetkeksikään banaaliksi romantisoimalla kuolemaa. Päinvastoin: "... I Havn't found out what's good about it..." Sarjassamme uusintoja Lost without a Tracen mukaan ottaminen on hyvä idea. Piisi on selvästi syntynyt ennenaikaisesti juuri tätä levyä varten. Kappaleen herkkä intiimiys kohoaa uuteen potenssiin. "Trace" antaa minulle samantapaisen fiiliksen kuin hyvä kirja, ja sama pätee raitoihin Think about It ja A Grim Affair.
Maailman paras euroviisusäveltäjä on siis taas kerran iskenyt suoraan hermoon. Kansitaide vastaa musaa prikulleen. Long may you party here downstairs, Dear Jim!