Viimeiset pari vuotta olen seurannut tämän maailman parhaimmistoon kuuluvan yhtyeen toimia jatkuvasti tihenevällä jännityksellä odottaen, että koska se todella näyttää mihinkä kaikkeen se pystyy. Pitkän pitkän odotuksen jälkeen olemme nyt saaneet tämän levyn ja täytyy sanoa, että se on helvetin lähellä sitä mihinkä tämä bändi pystyy! En voi millään muotoa sanoa olevani pettynyt tähän tai voivani esittää mitään muutosehdotuksia (kuka voisi?), sillä tämä levy on kahden vuoden kovan ja taidokkaan työn tulos. Mutta sen minä sanon, että nyt kun Wigwam on saanut tämän ulos systeemeistään ja päässyt tavallaan aivan uuteen alkuun, niin nyt sillä vasta onkin todella hyvät lähtökohdat. Tahtoo sanoa ERILAISET lähtökohdat. Antakaas kun selitän.
Minulla ei todellakaan ole juuri mitään negatiivista sanottavaa itse levystä, se on loistava ja sellaisena se pysyy hetkittäisistä epäröinnin puuskista huolimatta. Minä tajuan tämän levyn, mutta en aina oikein ymmärrä. Jos on viime aikoina seurannut Wigwamin touhuja edes lähimain kiinteästi ja kiinnostuneena, niin on helppo tajuta minkä takia tämä on juuri sellainen kuin on - kun on kuullut mihinkä musikaalisiin saavutuksiin bändi pystyy ja lukenut lehdistä sen vähän minkä bändi on paljastanut henkilökohtaisista suhteistaan ja persoonallisuuksistaan. Sinä siis tajuat sen, että Wigwamilta voi todellakin hyvällä syyllä odottaa tällaisia loistavia levyjä. Mutta haluaisinpa nähdä kuinka moni tohtii sanoa täydellisesti ymmärtävänsä mistä tällä levyllä on kysymys. Wigwam on todentotta luonut kerrassaan positiivisen pulmatilanteen: "Being" on Wigwamille itselleen pitkällisen ja mutkikkaan prosessin tuote ja nyt kun se vihdoin on valmis, ei se voi eikä saa kuulijallekaan olla mikä tahansa kiekko, vaan se palvelee tarkoitustaan täydellisesti vasta silloin kun kuulija pysty panemaan omat asenteensa ja käsityksensä työhön niinkuin Wigwam on tehnyt. Tältä albumilta ei pysty epäämään sen tosipainavaa musikaalista ja henkistä sisältöä, korkeintaan voi olla olemassa erilaisia tulkintoja, mutta niitäkään ei pitäisi mennä esittämään ennen kuin on todella perehtynyt asiaan ja voi olla varma
Mikä tässä levyssä on sitten niin pulmallista? Kantaaottavia levyjä on toki kuultu ennenkin, kaukaisille astraalitasoille eteneviä levyjä on kuultu ennenkin, poliittisiä levyjä on kuultu ennenkin - ja myös nautiskeltu niistä. Kun muutaman puolihuolimattoman läpikuuntelun jälkeen ensimmäisen kerran todella perehdyin levyyn kuulokkeet korvilla kovalla volyymilla ja tekstit edessäni, niin silloin vasta huomasin kuinka synkkä tämä levy on. Ykköspuolta kuunnellessani vaivuin yhä syvenpään ja syvempään synkkyyteen niin että pahaa teki ja onneksi kakkospuoli kevensi tunnelmaa melko huomattavasti. Meillä kaikilla on oma elämänasenteemme ja meikäläinen pyrkii ainakin katsomaan eteenpäin valoisasti ja luottavaisesti vaikeuksista huolimatta - ja eiköhän siihen pyri kaikki, mutta ah niin erilaisilla tavoilla! Taiteen piirissä (ja tarkoitan todella Taidetta) on ennenkin muodosteltu ajankuvia mitä omintakeisimmin tavoin ja "Being" on tässä suhteessa vielä sangen lievä ilmentymä 70-luvun asennemaailmasta. Jos jonkinlaiset keskenään ristiriitaiset asenteet ja ilmiöt ovat relevantteja - ja niin myös Wigwamin eli Jukka Gustavsonin korkeataiteellinen, enemmän tai vähemmän abstrakti ja absurdi näkemys. Pääasiallisesti Gustavsonin luoma levy on ennennäkemättömän korkeatasoinen luomus kotimaisessa musiikissa ja monessa suhteessa uraauurtava. Ja monessa suhteessa se myös erottuu kaikesta muusta niin ratkaisevasti, että ylhäisessä yksinäisyydessään sillä on varaa kyllä pahasti lennellä monien ihmisten horisontin yli. Minä en ainakaan voi sanoa olevani lainkaan varma siitä miksi Wigwam käyttelee sellaisia ja sellaisia ilmaisuja ja ilmaisutapoja - muuten kuin tehdäkseen homman mahdollisimman "korkeatasoiseksi" ja "korkealentoiseksi". Ihailtava mestarillisesti Wigwam kuitenkin on kehittänyt sinänsä erittäin persoonallisen musiikkinäkemyksensä ja maailmankatsomuksensa niin korkealle ja kaukaa haetulle tasolle, että siinä on tavallisella mälliäisellä ihmettelemistä. Meinaan, että minä olen sentään jopa opiskellut vuoden englanninkieltä yliopistossa, enkä siltikään tajunnut mitä jotkut noista hienoista sanoista oikein ajavat takaa. Mutta englanninkielisten tekstien laatija Mats Hulden onkin tehnyt sitä hommaa kauemmin ja myös alkuperäisten suomalaisten tekstien laatija Jukka Gustavson on oletettavasti pohtinut otsa rypyssä pitemmän aikaa. Loistavaan musiikkiin on saatu sovitetuksi välistä kovin vapaamuotoisia sana kokonaisuuksia, jotka paria omalaatuista poikkeusta lukuunottamatta tosiaan istuvat musiikissa hyvin. Jollei mukana seuraisi sekä englannin- että suomenkielisiä tekstejä, olisi kärryille pääseminen peräti toivotonta. Ja kaikkein parasta on lohduttautua sillä, että koska sanat useimmiten vaikuttavat vain väläyksenomaisilta pistoilta totuuden ja tarun maailmaan, niin ne on myös otettava vastaan ja omaksuttava sellaisina. Tärkeintä lienee sitten antaa levykokonaisuuden mahtavuuden vyöryä ylitseen ja ottaa sanojen luomista enemmän tai vähemmän hämäristä mietteistä irti sen minkä saa. Onhan tämä sentään musiikkia eikä juhlapuhetta.
Ja se musiikki - WOW! Lyömätöntä alallaan. Mihinkähän nämä pojat vielä pääsevätkään? Ajatelkaa Sibeliusta samassa iässä ja mitä hän sai aikaan vielä myöhemmin. Niin, Sibeliuksesta tuli mieleen, että sen paremmin hänen kuin Wigwaminkaan musiikkia ei voi kuvitella kenenkään muun kuin suomalaisen tekemäksi. Jouset ja etenkin puhaltimet soivat välillä niin suomalaisesti että. Herkästi ja melankolisesti. Suuren maailman tämänhetkiseen rockin valtavirtaan "Being"-musiikin yhdistää paikoittainen Stevie Wonder-vaikutteisuus. Jukka Gustavsonin laulusoundi ja -tyyli esimerkiksi kakkospuolen aloitusraidassa "Crisider" on melkein silkkaa Wonderia. Tämä Stevie-vaikutteisuus on tullut tietyssä määrin ilmi jo Wigwamin keikoilla, eikä siitä ole sen enempää sanomista kuin että sellainen huippumuusikko ja -vokalisti kuin Jukka Gustavson tietenkin valitsee mahdolliset vaikutteiden antajat sieltä parhaasta päästä. Sellaisen hassulta kuullostavan yhdistelmän mainitseminen kuin Jean Sibelius & Stevie Wonder Wigwamin musiikista puhuttaessa ei kuitenkaan ole mitenkään merkittävää, sillä kokonaisuutena se on kertakaikkiaan niin omaperäistä ja omailmeistä, että vastaavaa saa hakea. Kuuntele vaikka Pekka Pohjolan bassotyöskentelyä raidalla "Prophet". Tai ajatelkaapa sitä, että tällä levyllä Gustavson pääsee varsinaisesti ensimmäisen kerran käyttelemään sellaisia vempaimia kuin Minimoog ja VCS 3-syntetisaattori, mutta eipä vaan sorru leikittelyyn "uudella leikkikalullaan", vaan käyttää niitä juuri niin kuin pitääkin ja tarvitsee musiikin ilmeen lisäämiseen maulla ja ymmärtämyksellä. Musiikki ei muuten pidä sisällään mitään varsinaisia yllätyksiä, sillä kuten jo totesin, niin mehän tiedämme varsin hyvin millaisiin saavutuksiin nämä kaverit pystyvät.
"Being" on hyvin tiukasti Wigwamin omilla ehdoilla synnytetty teos, josta voi esittää mielipiteitä ilman että korostaa sanontaa "minun mielestäni". Heidän näkökulmastaan levyn päämäärä ja onnistuminen tuon päämäärän saavuttamisessa voi poiketa vaikka kuinka paljon minun näkemyksestäni. Minä kuitenkin näen sen, että levy on tiettyjen olosuhteiden tulos ja samalla toivon, että olosuhteet voisivat muuttua sen verran, jotta tulokset voisivat muuttua luonteeltaan positiivisemmiksi ja valoisimmiksi, eikä enää täytyisi vetäytyä niin pahasta käsitteiden hämärään. Katsellen luottavaisesti tulevaisuuteen nautiskelen tästä perin inhimillisestä ja koskettavasta levystä ja kehoitan teitä tekemään samoin.