"Entä onkos se sitten parempi kuin se edellinen?", voitaneen vielä kysyä. Jaa-a, se on jo vaikeampi kysymys. Sanoisin, että tässä levyssä on huippukohtia ja sitä muuten vain makoisaa suurinpiirtein samassa suhteessa kuin "Nightclubilla" ja että useat tämän levyn piisit ovat kuulostaneet viime aikoina luonnossa jonkin verran vaikuttavammilta kuin Englannissa äänitetyt studioversiot. Sanoisin, että Ronnie Leahyn tuotanto olisi voinut olla voimallisempi eli sävyt voisivat olla paremmin toisistaan erottuvia. Eli toisin sanoen levy ei tee ainakaan suurempaa vaikutusta kuin edellinen, jolla oli vielä etunaan jonkinlainen yllätysmomentti, kun taas tämän levyn ilmestymiseen mennessä olimme jo paljon paremmin tottuneet nykyisen Wigwamin mahtavaan musisointiin ja osasimme paremmin odottaa sitä mitä oli tulossa. Siis on, on vaikea sanoa, onko tämä parempi, mutta siitä pidän kiinni, että tämä on tosiaan ainakin yhtä hyvä - ja se edellinen oli sentään Vuoden Albumi.
Dougie-poikahan jo hätäisesti esitteli levyn viime numerossa - ja itse asiassa minunkin oli tarkoitus tehdä arvostelu jo viime numeroon, mutta kun kämppäkaveri oli mennytkin lainaamaan levyni pitkäksi aikaa, enkä kerinnyt sitä tarpeeksi kuuntelemaan. No nyt olen jo kuunnellut. Haluan ensinnäkin olla jyrkästi eri mieltä Dougien kanssa siitä, että levyllä olisi yhtään huonoa piisiä ja etenkin siitä, että levyn kaksi viimeistä palaa eivät täyttäisi vaatimuksia. Etenkin "Never Turn You In'in" lasken päinvastoin Wigujen loistavimpien piisien joukkoon, sellaisten piisien kuin "Do or Die", "Simple Human Kindness" tai "Colossus".
En aio Dougien tavoin ryhtyä erittelemään piisejä pelkästään toiston välttämiseksi ja toisekseen siksi, että tämä levy ehkä vielä edellistä paremmin toimii kokonaisuutena. Siis yleisiä huomioita. Levy saisi kenties alkaa hieman sävähdyttävämmällä piisillä - minä leikinkin aina, että B-puoli on A-puoli ja päinvastoin. Yhtyeen jäsenten kova soittotaito ja etenkin Rekun kitaristinlahjat jäävät jopa yllättävän vähäiselle huomiolle, mikä osoittaa vain kundien kykyä keskittyä sulavan ja eheän kokonaisuuden luomisessa - mutta ehkä sitä kitarointia saisi sittenkin olla pikkuisen enemmän. Toisaalta se mitä kuullaan on sitä makoisampaa - paraikaa pyörii nimipiisin intensiivinen ja tiukka kitarasoolo. Jim Pembroke senkun vain laajentaa ilmaisuskaalaansa laulajana, vaikka onkin taas varmasti säästänyt muutamia monista variaatioistaan seuraavalle soololevylleen. Sanoitukset ovat entistä enemmän täynnä hulvatonta, syvällistä ja persoonallista Pembrokea - niissä riittää merkityksien ratkomista vielä pitemmäksikin aikaa. Ja jos vielä kehaisisi Hessu Hietasen työskentelyä, joka ei kertaakaan alennu turhuuteen, vaan on aina silkkaa täyteläisyyttä ja tehokkuutta.
Joo - katsokaa vain, niin eiköhän tämä levy vuoden lopussa tilinpäätöksiä tehdessä vain kuulukin Top Teniin, ellei ihmeitä tapahdu.