"Wigwam on aina ollut niin romanttinen bändi", Kari Peitsamo on sanonut. Kauko Röyhkä on kertonut, kuinka hän oululaisteininä ihaillen pälyili kaupungissa vierailutta bändiä musiikkiliikkeen hyllyjen välistä. Aikalaistodistukset antavat ymmärtää, että jotakin todella jännää oli tuossa joukossa siimalettisiä, pitkiin afgaturkkeihin piiloutuneita hipin reppanoita. Levynkansien perusteella perusvarustukseen kuului iso muovikassi, mutta tärkeintä wiguille oli musiikki - mitä nyt välillä filosofoitiin. Huomion ja suosion saavuttaminen tunnuttiin koettavan jopa kiusalliseksi.

Kenties Wigwamin maaginen hohto on suurin meidän silmissä, joilla ei ollut tilaisuutta nähdä bändiä 70-luvulla. Wigu-levyjä on tosin aina ollut kohtuullisen hyvin saatavilla, mutta niiden lisäksi tiedossa on vain tarinoita, muutamia enimmäkseen haltioituneita analyysejä, radiosta kuultuja haastattelunpätkiä ja tv-taltiointeja. 1990-luvun keikkakokemukset eivät riittäneet myyttistä mainetta karistamaan, joskaan yhtyettä ei peitä salaperäisyyden verho samalla tavalla kuin vaikkapa Pekka Strengiä.

Tutustuin Wigwamin levyihin rinnan 60-70-lukujen amerikkalaisten ja englantilaisten rock-klassikkojen kanssa. Wigwam tuntui itsestään selvästi olevan samaa sarjaa kuin joku Beatles, The Band, Traffic, Frank Zappa, Procol Harum tai Stevie Wonder. Toisin sanoen Wigut vetivät hyvin vertoja omille esikuvilleen. Samaa mieltä ovat monet muutkin Wigwamin tuotantoon perehtyneet, vaikka kansainväliset rock-ensyklopediat eivät yhtyettä yleensä mainitse. Pienehkön omistautuneen porukan ankarasti hellimiä suosikkeja on muitakin, mutta suomalaiseksi yhtyeeksi Wigwam on erikoinen tapaus, sillä englanninkielisyytensä ja poikkeuksellisen kiehtovan musiikkinsa ansiosta bändin kulttiseuranta on maailmanlaajuista - ainakin potentiaalisesti. Tarvitaan siis yleisön valistamista, tiedon levittämistä, ja näiden sivujen yksi tarkoitus on siinä.