Onnistunut comeback-keikka Turun Ruisrockissa heinäkuussa 2000 johti lisäesiintymisiin Helsingin Tavastialla ja Tampereen Telakalla. Ja kuten ainakin suomalaisen progressiivisen rockin harrastajat muistavat, Wigwam sai kiinnityksen monikansallisen EMI-yhtiön legendaariselta kalskahtavalle progealamerkille Harvest. Sille Wigwam teki kaksi albumia, livetuplan Wigwam Plays Wigwam - Live (2001) ja studiokiekon Titans Wheel (2002).
Wigwamin kansainvälinen läpimurto ei onnistunut 1970-luvun puolivälissä, jolloin brittiyhtiö Virgin julkaisi yhtyeen kaksi LP:tä. Samalla tavalla Harvestille pääseminen ei vielä taannut mitään. Wigwam on suomalaisen rockin suurimpia konditionaaleja, siitä olisi voinut tulla Euroopan rock-piireissä kohtalaisen tunnettu poppoo svengaavan, valoisan Nuclear Nightclubin ansiosta. Ainakin siitä olisi voinut tulla vielä vahvemman kulttisuosion omaava yhtye, joka Suomen lisäksi olisi voinut ruveta kiertämään Ruotsin, Norjan, Saksan, Hollannin ja miksei Englanninkin rock-klubeja, kuten Manin kaltaiset 60-70-luvun veteraanit tekevät.
On hienoa, ettei EMI:n ja Wigwamin teiden erkaneminen johtanut yhtyeen Tauko III:een. Uusi studioalbumi Some Several Moons on valmisteltu hiljaisuudessa ja sen julkaisee tällä viikolla Hannu Leidenin ja Petri Majurin pienmerkki Major Leiden, jolta on aiemmin saatu esimerkiksi Hanoi Rocksin 2000-luvun studiolevyt.
Wigwamissa vuosimallia 2005 soittaa edelleen varsin 70-lukuinen kokoonpano. Kiireinen Pedro Hietanen jättäytyi pois jo vuoden 2000 keikkojen jälkeen, jolloin kosketinsoittajaksi saatiin paras mahdollinen, visionäärinen Esa Kotilainen. Bassonsoitosta terveyssyistä luopuneen Måns Groundstroemin korvaa Jussi Kinnusen tuurauskauden jälkeen Wigwamin alkuperäinen basisti Mats Hulden. Kettunen on rummuissa ja Pembroke ja Rechardt johtavat hommaa ja tekevät biisit.
Tähän verrattuna Some Several Moons on paluuta pehmeämmin ja laveammin soivaan Wigwamiin. Asiaa korostaa se, että Jim Pembroke on löytänyt laulutulkintoihin uusia sävyjä, joita Pembroken ja Mats Huldenin muutamat oivat stemmat vielä värittävät. Aivan yhtenäisin ja johdonmukaisin Wigwam-levy Some Several Moons ei ole. Sitä voi verrata The Lucky Golden Stripes And Starposeen, jolla oli muutama loistava esitys ja muutama hieman keskinkertaisempi.
Wigujen levyt ovat Dark Albumista lähtien käynnistyneet hyväntuulisella uptempo-kappaleella. Niin nytkin. Chord Squadissa on roimasti Beatles-sävyjä ja mielenkiintoinen, pysähtyvä breikki.
Kakkosraita Sandpainting nousee levyn huippuhetkiin. Kappaleessa on surumielinen sointukierto ja Item Is The Totem -sukuista hypnotiikkaa. Esa Kotilaisen ytimekkäät, kuiskailevat kosketintaustat vaikuttavat. Kitararasoolo jää ikäänkuin kesken, ja Sandpaintingistä onkin odotettavissa komea keikkabiisi.
Bow Lane -kappaleen sävellyksen Wigwam demosi jo 1994, kun se suunnitteli toteutumatonta seuraajaa Light Ages -albumille. Sävy on leppoisa ja nostalginen. Kappale voisi olla Traveling Wilburysin repertuaarista: A-osa on Tom Petty -tyyppiä ja bridge Jeff Lynneä.
Kabul Grill on kuin hidastettu Vegetable Rumble, tahmoen etenevä, ei välittömästi innostava esitys.
Cloudy Dreamin Wigwam-esitteli yleisölle Bow Lanen ja Cacobe Bar Two-Stepin kanssa lokakuussa 2003, kun se Helsingissä soitti uutta ja vanhaa sisältäviä klubikeikkoja. Cloudy Dream on Some Several Moonsin kahdesta 9-minuuttisesta eepoksesta toinen, paikoitellen oikein kaunis haitareineen, paikoitellen jylhä.
Deep Pop (Before The Only One Comes) kuulostaa 80-luvun lopun diskoihin sopivalta mainstream-rockilta, Chris Realta tai Dire Straitsiltä.
9-minuuttinen Squaw Valley Non-Event on levyn tapaus, mystinen kappale, johon Rechardt soittaa yhden tulisimmista sooloistaan. Pembroken puheosuudet, Kotilaisen kirkuvat Moog-äänimaisemat ja Lucky Golden Stripes And Starposen kertosäkeestä tuttu tankkaava rytmi ovat tärkeissä rooleissa.
Tokyo Joe (One Roll From Paradise) soi 70-lukulaisena Brittirockina. Mike Monroe vierailee tenorisaksofonissa ja sähköisesti vahvistetussa blueshuuliharpussa, ja lopussa on outo, tuuban ja vibrafonin värittämä osa.
Banging On The Ceilingin sointukuviossa on muistuma Pembroken Think About It -soolokappaleesta. Jos edellisellä raidalla oli vähän Mott The Hooplea, niin tässä voisi olla jopa Bluria.
Cacobe Bar Two-Step päättää levyn Tom Waitsin juoppoballadien hengessä. Mike Monroe vierailee jälleen. Tekstissä on viittaus Bob Dylanin kappaleeseen Sweetheart Like You, ja lopussa Pembrokelle tyypillinen konstruktio, jossa pohditaan kappaleen opetusta ja tarkoitusta.
Jim Pembroken ensimmäinen soololevy Wicked Ivory vuodelta 1972 oli tämän kevään remasterointiohjelmassa. CD sai nyt vihdoin mukaansa kunnon tekstivihon, johon on painettu tässä tapauksessa tavallistakin olennaisemmat lyriikat.
Pembroke levytti Wicked Ivoryn salanimellä Hot Thumbs O Riley. Levykokonaisuus on kuin radiolähetys brittiläisestä ohjelmahallista, jossa eriskummalliset esiintyjät seuraavat toistaan. Hahmoja (Sir Wester Wilkinson, Moses O Toole, Candy Boy Hawks, Weird Michael, Gruesome Lawrence, Jeremiah Kincade, Lord Cockbury...) esittää luonnollisesti Pembroke. Taustalla soittavat Wigwam-miehet.
Vaikka Wicked Ivoryn tunnelmat ovat pinnaltaan humoristisia ja hilpeitä, ovat levyn syvemmät tunnot synkkiä. Wicked Ivory sisältää pessimistisimmän koskaan Suomessa julkaistun jenkkien sotaintoa käsittelevän laulun Grass For Blades, jonka Wigwam otti jo samana vuonna keikkarepertuaariinsa.
Oletan, että Pembroke maailmankansalaisena koki kylmän sodan ajan paljon voimakkaammin kuin keskiverto-suomalaislauluntekijä. Hän oli niin brittiläisen median kuin Suomen kainalossa uhoavan Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Wigwam-yhtyekumppani Jukka Gustavson tutki vierellä syvällisesti ideologioita ja teki niistä Wigwam-teemalevyn Being 1973-74.
Wicked Ivory on tavallaan Pembroken oma Being. Wigwam-intertekstuaalisuutta lisää se, että Wicked Ivoryn Suomen-painoksen kannen voi kokea vuotta aikaisemmin ilmestyneen Wigu-kiekko Fairyportin symboliikaltaan yliviritetyn kannen parodiana. (Englannissa Wicked Ivoryn julkaisi Charisma-yhtiö erilaisella, kosketinsoitin-aiheisella kannella.)
Wicked Ivoryn kappale Currently Cheesing esittää maailman uppoavana laivana, josta tekee mieli lähteä muille planeetoille. Maailman johtajat Teddy Rooseveltista Anwar Sadatiin, Moshe Dyanista Kekkoseen tanssivat atomiaseiden varjossa. Pembroke rinnastaa yläluokan sosiaaliset pelit ja kansan kuolemankauhut.
Kuoleman ja tappamisen teemat ja hautaamismotiivit esiintyvät vielä Maxwell's Silver Hammer -henkisessä No Flies On Auntie -laulussa, Dust My Shovel -bluesissa, Cosmic Rot -lausuntaesityksessä ja Tiptoe Through The Graveyard -kappaleessa. Massiiviseksi instrumentoitu päätös The Decline Of The House Of Lords maalaa yläluokan kuoleman ja tuo esiin lisää tanssimotiiveja Currently Cheesingin ja Harmless Vibrationin jatkoksi. Toisen miehen liha on toisen miehen leipää, ja isommat pojat ruokitaan aina , kuuluu The Decline Of The House Of Lordsin pessimistinen ydinsanoma.
Wicked Ivory on surumielisen syvällinen, alati uusia kerroksia paljastava klassikko eurooppalaisen rockin historiasta.