Suomessa oli kaksi "vakavasti otettavaa" bändiä, Tasavallan Presidentti ja Wigwam. Molemmat kävivät vuorotellen Tampereella konsertoimassa ja siinä se rocktarjonta sitten lähes olikin meillä mustan makkaran purijoilla. Molemmat bändit tuli siis nähtyä useamman kerran. Wigwamista pidin enemmän. Se oli hieno ja erittäin ainutlaatuinen yhtye.
Wigwam oli myös kansainvälisesti ottaen yksi rockhistoriamme ehdottomasti merkittävimpiä kokoonpanoja. Sen uskalsivat todeta jo rohkeimmat aikalaisetkin, vaikka alemmuudentunto tuon ajan suomalaisia vaivasikin, niin kuin taitaa yhä vaivata. Wigwam saavutti vankkaa kulttisuosiota mm. Englannissa ja USA:ssa ja käväisipä yhtye aivan isommankin läpimurron kynnyksellä viimeisinä aikoinaan 70-luvun puolivälissä, kun bändi solmi sopimuksen englantilaisen Virgin-yhtiön kanssa. Wigwamin lopullisesti hajottua julkaisi arvostettu (ainakin vielä tuolloin!) New Musical Express näyttävän muistelokirjoituksen.
Wigwamilla oli oma omintakeinen ja tunnistettava hieno saundinsa. Toki yhtyeen vaikutteet olivat kuultavissa varsinkin alkuaikoina: Stevie Winwood, The Beatles, The Band ja myöhemmin Pekka Pohjolan myötä - Sibelius! Wigwamin tyyli oli toki aikansa lapsi ja sitä tietysti voidaan vertailla tuon kauden progressiiviseen rockiin. Mutta moniin varsinkin brittiläisiin koleisiin matemaattisten tilutusten vääntäjiin verrattuna yhtyeen perusasenne oli kokonaan toinen. Wigwam teki musiikkiaan sydämellä ja varpaat kiinni mehevässä turpeessa, niin huikeissa avaruuksissa kuin mieli hurjimmillaan liisikin.
Ensimmäisen Wigwamin muodostivat kosketinsoittaja ja laulaja Jukka Gustavson, laulaja Jim Pembroke, rumpali Ronnie Österberg, kitaristi Nikke Nikamo ja basisti Mats Huldén. Tätä kokoonpanoa en koskaan onnistunut näkemään lavalla. Ensimmäisen Wigwamin tunnetuin levytys lienee jo ikivihreäksi muodostunut single Luulosairas. Myös vuonna -69 ilmestynyt eka Wigwam-albumi Hard n'Horny kantaa pientä klassikon mainetta.
Hard n'Hornylla on kuultavissa vanhan Wigwamin selvä kahtiajakoisuus toisaalta Gustavsonin ja toisaalta Pembroken laulamiin ja säveltämiin biiseihin. Vaikka tuo jako on selkeä, ei se ainakaan minusta ole koskaan ollut häiritsevä. Mainittakoon että myös Huldén teki Wigwamille biisejä, vaikkei ekalle lp:lle päätynytkään kuin seitsemän sekunnin 633 Jesu fåglar. Ainakin Huldénin umpihullu singlebiisi Häätö lienee joillakin muistissa.
Hard n'Hornyn ykköspuoli on Gustavsonia. Osa biiseistä on vielä suomenkielisiä. Käsittääkseni Gustavson teki biisinsä myöhemminkin aluksi suomeksi ja Mats Huldén niitä sitten käänsi osaavasti englanniksi vielä varsinaisesta jäsenestä takapiruksi siirryttyäänkin. Hard n'Hornyn ykköspuolella ei Gustavsonin ajatus ole vielä läheskään kypsynyt vaikka jo hahmollaan onkin ja aika on kieltämättä kohdellut musiikkia kaltoin. Kiinnostavaa aikansa kuvaa kumminkin. Ja Hammondin kurittajana mies jo väläyttelee. Kakkossivulta löytyvä Pembroken teemallinen kokonaisuus Henry's sen sijaan on pieni ajaton mestariteos. Yhdeksän lyhyttä biisiä suorastaan tuhlailevat hienoja popmelodioita, tunnelmat vaihtuvat vaivattomasti Henryn tarinan edetessä. Tuottaja Otto Donnerin pienet orkestraatiot siellä täällä värittävät teosta hienosti. Henry on vähintäänkin kersantti Pippurin pikkuveli. Henry's viittaa jo Pembroken pääteokseen, "salanimellä" Hot Thumbs O'Riley tehtyyn albumiklassikkoon Wicked Ivory, joka on kersantti Pippurin häiriintynyt serkku (koska Hot Thumbs saadaan cd:nä?!).
Vuosikymmenen vaihtuessa vaihtui myös Wigwamin kokoonpano. Huldénin ja Nikamon korvasi bassovirtuoosi Pekka Pohjola. Tämä Wigwamin kokoonpano oli vähintäänkin legendaarinen. Lavalla näiden kunnianhimoisten nuorukaisten soitossa oli uskomaton draivi. Kun "ravikomppi" Pohjola ja Gustavson panivat mahtavat fledat hulmuten ja naama irveessä soiton ryöpsähtelemään, niin siinä oli angstia ja energiaa. Pembroke näytti tässä joukossa usein tyhjän panttina seisoskelijalta, mutta hänen merkityksensä kokoonpanossa oli kuitenkin suuri. Hän oli näiden hurjien visionäärien lenkki maanläheisyyteen.
Tämän toisen Wigwamin ensimmäisellä albumilla Tombstone Valentine oli Pembroke selvässä pääroolissa. Gustavsonin ajatus ei vieläkään ole täysin selkiintynyt ja Pohjola vasta vetäisee ensimmäisen hätäisen luonnoksen siitä musiikista mitä olemme häneltä myöhemmin kuulleet. Tombstone Valentinen tuotti itse legendaarinen lonttoposki ja sekopää Kim Fowley. Tiedä oliko tuosta muuta hyötyä kuin että levy julkaistiin myös Amerikassa.
Tombstone Valentinella kuullaan paljon turhaa kitarointia. Eikö Fowleyn tai äijien oma usko Wigwamin epäortodoksiseen kitarattomaan kokoonpanoon riittänyt? Jukka Tolonen toki soittaa ihan hyvin, mutta kun saundit ovat tuollaiset ohuet ja narisevat, omatekoisen kuuloisella fuzzboxilla tehdyt, niin ne ovat saundanneet vanhentuneilta jo levyn syntyessä. Vanha konkari Heikki Laurila sen sijaan kitaroi muutamalla raidalla silkkaa asiaa.
Pembroken tekemä, Kalevi Nyqvistin hanurin ryydittämä nimibiisi on jo klassikko liikuttavine teksteineen. Samoin The Band -vaikutteinen Wishful Thinker. Muutkin Pembroken biisit ovat oivallisia ja Gustavsoninkin styket aivan hyviä, vaikkeivät vielä järin persoonallisia. Pembroken ja Pohjolan yhteinen "heavybiisi" Frederick & Bill on lähinnä huvittava juuri noiden Tolosen kivikautisten fuzz-saundien ansiosta.
Vuonna -71 ilmestyneellä tupla-albumilla Fairyport Jukka Gustavson astuu Wigwamin johtoon. Toki Pembroke yhä teki hyviä raitoja, jotka toimivat aivan oleellisina maanläheisinä hengähdystaukoina Gustavsonin hurjien sielun menninkäisten laukatessa levyn pääosissa. Myös Pekka Pohjola astuu toden teolla esiin säveltäjänä. Hot Mice ja PK's Supermarket ovat sitä myöhemmin tutuksi käynyttä väkkärää Pohjolaa.
Fairyportin avaus on yksi Suomen rockhistorian komeimpia. Gustavsonin, Pohjolan ja Pembroken yhteinen seitsenminuuttinen Losing Hold on yksi maailman kaikkien aikojen hurjimmista ja parhaista progebiiseistä. Sen rajusti jyräävät riffit ja helskyvät keijukaistanssit pesevät lattioita genesiksillä ja yeseillä. Avausraitaa seuraa Pembroken harras balladi Lost Without A Trace, kaunis klassikko, josta siirrytäänkin Gustavsonin tekemän pitkän nimibiisin keijukaissatamaan ja hurjiin sooloryöpsähdyksiin. Wigwamin koko kauneus ja maaninen energia onnistuttiin levyttämään!
Komean alun jälkeen Fairyport pikkuisen väsähtää. Gustavsonin sielun menninkäiset ovat toki vaikuttavia ja persoonallisia, mutta myös hieman raskaita. Valopilkkuina ovat nuo Pohjolan biisit ja Pembroken hieno Every Fold. Fairyportin päättää aikoinaan ilmeisesti tuplan täydentämään laitettu pitkä livejami Rave-Up For The Roadies, jossa mukana on myös Jukka Tolonen. Biisi on äänitetty tarunhohtoisella "Hämiksellä" eli Tavastialla (Brestin jyräys! Ja ne riiviöt, turskanperkeet, maakravut, Bazzi bazuukit, lotjauunot, absolutistit, autodidaktit ja ektoplasman neliöjuuret menivät ajamaan paikan konkurssiin. Vuosikymmenen kulttuuriskandaali!). Liveäänitteen saundi on hirveä, mutta ei täysin peitä bändin huikeaa energiaa.
Wigwam numero kaksi teki pitkän tauon jälkeen arvostetun albumin Being, joka julkaistiin -74. Tämän jälkeen yhtye koki uudistua ottamalla mukaan kitaristin, aiemmin varsin tuntemattoman taitajan nimeltä Pekka Rechardt. Syntyi vielä livetupla Live Music From The Twilight Zone, minkä jälkeen kokoonpanon tarina oli loppu. Ilmeisesti lähinnä turhautuminen ja omat soolosuunnitelmat veivät niin Pohjolan kuin Gustavsoninkin omille teilleen.
Monet luulivat jo Wigwam-nimisen bändin olevan tiensä päässä, mutta toisin kävi, tuhkasta nousi taas uusi Wigwam. Rechardt, Pembroke ja Österberg jatkoivat ja basson varteen saatiin ennen mm. Tasavallan Presidentissä soittanut Måns Groundstroem. Ulkojäsenenä koskettimia soitti Esa Kotilainen, jonka myöhemmin korvasi vakijäsen Pedro Hietanen.
Tämä uusi Wigwam oli todellakin kuin tuhkasta noussut Fenix-lintu. Yhtyeen konsertit olivat raikkaita ja täynnä soittamisen riemua. Pembroke astui jälleen näkyvimmäksi jäseneksi laulaen ja sanoittaen kaiken. Ison osan sävellyksistä teki myös Rechardt, jonka omintakeinen kitarointi oli uusien Wigujen pääelementti Pembroken laulun ohella. Kaikista Wigwameista tämä oli tyylillisesti yhtenäisin ja myös musiikillisesti helppotajuisin.
Uusi Wigwam valloitti myös suomalaisten sydämet, ehkä hieman yllättäenkin. Nuclear Nightclub kipusi muistini mukaan peräti lp-listan ykköseksi asti. Myös ovet ulkomaille näyttivät avoimilta, kun Virgin innostui yhtyeestä. Mikään ei sitten kuitenkaan onnistunutkaan ja yhtye luisui alamäkeen ja hajoamiseen masentavan pian. Kaksi viimeistä albumia, Lucky Golden Stripes And Starpose ja Dark Album eivät muistaakseni myyneet kovin hyvin ja Wigwam yhtyeenä kuopattiin lopullisesti.
Suomalaisbändien tuon ajan mekassa, Tukholman Marcus Musicissa vuonna -75 äänitetty Nuclear Nightclub pyöri meikäläisenkin levarissa tuolloin paljon. Levy on toki mainio ja takuulla suosionsa ansainnut, mutta jo tuolloin ja etenkin myöhemmin on tullut mieleen, josko tällä sinänsä onnistuneella levyllä ikäänkuin viljeltiin siemenet yleisön myöhemmälle kyllästymiselle. Biisit ovat hyviä, mutta aika pitkiä. Typistetympi ilmaisu ja muutama hyvä lisäbiisi olisivat ehkä tehneet tästä mestariteoksen. Ehkä Pembroken olisi kannattanut taas kuunnella Henry's ennen studioon menoa.
Jos ja jos. Syyt Wigwamin hieman surulliseen loppuun lienevät moninaiset. Aika 70-luvun lopulla ei vanhoja pieruja kumartanut. Uudet pierut astuivat esiin. Nämäkin cd:t kuitenkin osoittavat, että Wigut olivat yksi komeimpia lukuja suomalaisen rockin historiassa. Ne eivät ole täydellisiä mestariteoksia, mutta kestävät kirkkaasti vuosien painon. Kyllä näistä jokainen ansaitsee ainakin:
****