Back in England Pembroke, a devoted rhythm and blues enthusiast, had been singing in the Runaways and the Taverner's Guild. In his girlfriend's home town, Varkaus, he soon came across Finnish pop musicians, and manager Jorma Weneskoski, who scented the money that could be made with this British boy in a country overwhelmed by the Renegades (a Birmingham band who operated in Finland) craze. Pembroke performed a few songs in the Boys' (a popular Finnish band) Varkaus gig, and ended up on the books of Weneskoski's agency. He toured summer 1965 with the Beatmakers (another Finnish band, later named Jormas after Weneskoski!), singing a couple of pieces a night as second vocalist. His first single If You Need Me/Say Yeah was recorded with the Boys as the backing-group.
In late 1965 a band called the Pems were formed around Pembroke, featuring in their changing line-ups, among others, guitarist Hasse Walli, drummer Ronnie Österberg, and bassist Måns Groundstroem. The Pems were a starting point for Pembroke's and Österberg's musical partnership which lasted for 15 years, almost without a break. With the Pems Pembroke recorded in 1966 a single I Don't Mind, I Got Mine/Anyday which was the first to consist of his own compositions. In autumn 1966 the Pems split up and Pembroke returned to England.
In early 1967 Pembroke came back to Finland, joining Blues Section, who were then being formed, as a vocalist. He also wrote a large part of the band's recorded songs. After leaving the band in spring 1968, Pembroke worked at the Love Records office, until he joined Wigwam in early 1969. In autumn 1969 Wigwam played in the Svenska Teatern's (Helsinki Swedish Theatre) Hair musical in which Pembroke had a minor role. He also composed music for the film Kesäkapina (Summer Rebellion), directed by Jaakko Pakkasvirta, which was premiered in January 1970.
Although Wigwam were a beloved band for Pembroke, he had no chance to fully realise all his ideas when recording in a band context. During the Wigwam years Pembroke released three solo albums, the first one, Wicked Ivory, being released under the pseudonym Hot Thumbs O'Riley in summer 1972. Using a pseudonym gave the sense of freedom Pembroke felt he needed in order to achieve this versatile work. ("Hot Thumbs" comes from Pembroke's piano technique which he then thought was defective). Wicked Ivory features Wigwam members Ronnie Österberg, Mats Hulden, Pekka Pohjola, Måns Groundstroem and Jukka Gustavson as the backing-group. The album is like a live broadcast from some club with announcer and murmur of voices, each piece being sung by an extraordinary character but all performed by Pembroke.
The second solo album, Pigworm, was issued in spring 1974. Again, the album features the Wigwam line-up (Gustavson, Pohjola, Groundstroem, Rekku Rechardt), supported by a horn section. In terms of the form and contents, Pigworm is more conventional than Wicked Ivory, and in its time the album was received with a slight disappointment. However, the strong melodies and tasteful arrangements are of such a timeless quality that it is wrong to regard the album as any kind of a flop.
In spring 1977 Pembroke released his next album, Corporal Cauliflowers Mental Function, which like Pigworm was produced by Groundstroem and Österberg. This time the cast consisted of Österberg, Rechardt and Hessu Hietanen (on one track only) of Wigwam, bassist Paavo Maijanen, Swedish guitarist Coste Apetrea, saxophonist Eero Koivistoinen, in addition to whom a horn section was used. Corporal Cauliflower... features Pembroke at his finest. The album combines the best parts of his previous works even with excellent sounds. Despite critical acclaim, like the other albums, this record didn't become a commercial success. In fact, Virgin, to whom Wigwam and Pembroke were signed in the UK, refused to release the album as they wanted a Wigwam album for the British market.
Often featuring humorous elements, Pembroke's solo albums appear more relaxed and easy-going than Wigwam albums. However, they were played for the most part by the Wigwam personnel and the band also performed many of Pembroke's solo songs in their concerts. In the early days of Wigwam Pembroke often felt a bit of an outsider on stage because, while Gustavson and Pohjola played their long solos, he had little to do but wait in the wings doing practically nothing. With his own songs Pembroke could stand out more, and after beginning to play electric piano on gigs, became more self-confident in his performance.
Prolific Pembroke was involved in numerous other artists' records even during the Wigwam days. As instrumentalist he can be heard on e.g. Kaseva's (a pop band) and Tabula Rasa's (a prog-rock band) debute albums, and as singer on, amongst others, Otto Donner's album. He composed music and/or wrote lyrics for Maarit, Anki (female singers), and Kalevala (another prog-rock band), amongst others.
When Wigwam activities began to die down in spring 1977, Pembroke tried to co-operate with the Royals (a rock band) for some time. In 1978 he began to write lyrics and songs for the Hurriganes (a very popular rock'n'roll band), even acting as piano player on the band's gigs. In the same year Pembroke and Mike Westhues, an American born singer/songwriter, released a joint single Street Cafe/Jordanian Holiday. Long-term collaboration with soul-influenced singer Kojo began on the album So Mean in 1979, from which point onwards Pembroke composed songs for several Kojo LP's.
In summer 1979 Pembroke formed a band for his solo album, which included Österberg, Hasse Walli, and Make Lievonen on bass. The group only performed a few gigs and released a single, Hard Top Lincoln/Golden Days, before splitting up. However, the single aroused interest at United Artists, so Pembroke formed a new band, featuring Österberg, Mats Hulden, and guitarists Olli Haavisto, Timo Vakkilainen and Petteri Salminen. The group was nearly called Wigwam, but finally the name Jim Pembroke Band was adopted. In May 1980 the album Flat Broke was released, the music resembling Pembroke's earlier solo works. In the summer the band toured Finland and Sweden but soon broke up due to minimal success. In early 1981 Pembroke formed Jimbo featuring Hulden, Jukka Orma on guitar, and Affe Forsman on drums. In summer 1981 Pembroke released Party Upstairs, his fourth solo album, the atmosphere of which was affected by the sudden death of his friend, Ronnie Österberg, and his hero, John Lennon. Pembroke and Orma perform most tracks by themselves with Pedro Hietanen playing accordion on a few songs. Jimbo's only single 4 Million Telephones was released in autumn 1981. The band split up after Jukka Orma moved to Hassisen Kone (a popular new wave band). Later in the eighties Pembroke has bands called the Surfin' Pumpkins and Filthy Rich.
In the early eighties Pembroke gained attention with his compositions winning the Finnish national qualifying rounds for the Eurovision song contest for two successive years. Neither Reggae O.K., sung by Riki Sorsa in 1981, or Nuku pommiin (Bomb Out) by Kojo in 1982 enjoyed much success in the final contest, but Reggae O.K. became a minor hit in Central Europe, and Pembroke continued collaborating with Riki Sorsa, writing songs for several of his records. Pembroke has also regularly collaborated, as singer and songwriter, on Pedro's Heavy Gentlemen's (Wigwam's ex-keyboardist Hietanen's group) albums ever since their debut in 1980. Sung by Pembroke, Matushka - Mother became a minor national hit in 1983. In the mid-eighties Pembroke gave duo gigs with Kojo, and in 1985 they recorded a Finnish-language album Bee tai Pop. During the eighties Jim also made music for tv-films.
In 1990 Pembroke and Rekku Rechardt returned to some Wigwam pieces on their duo gigs (some of which were as far away as the USA). They also played with drummer Jan Noponen in the Royal Philharmonics (!) who backed female singer Heinäsirkka, until the group developed into the new Wigwam in summer 1991. After Wigwam activities once again faded, Pembroke continued gigging as a duo with Rechardt and performing in Remu's (ex-Hurriganes drummer/vocalist) band.
In 1995 Pembroke moved to Kansas City, USA, and worked with local musicians there. He visited Finland a couple of times during the late 1990s, giving various concerts such as with Pedro's Heavy Gentlemen and the re-formed Blues Section.
The beginning of the third millennium saw Wigwam reviving again. This was further facilitated by Jim's return to Europe with his wife Cady, found from Kansas City. They first settled in Bournemouth, England, in autumn 2000, then moved to Helsinki, Finland, in the summer of 2002.
- - Mikko Meriläinen (English translation of the original 1998 text checked by Mark Jones)
Rhythm and blues -musiikista innostunut Pembroke oli kotimaassaan lauleskellut Runaways ja Taverner's Guilde -nimisissä yhtyeissä. Varkaudessa hän törmäsi pian suomalaismuusikoihin sekä manageri Jorma Weneskoskeen, joka haistoi brittipojalla tehtävän rahan Renegades-villityksen valtaamassa maassa. Pembroke lauloi pari biisiä Boys -yhtyeen Varkauden keikalla ja päätyi Weneskosken ohjelmatoimiston kirjoille. Hän kierteli kesän 1965 Beatmakers-yhtyeen kanssa laulaen kakkossolistina muutaman kappaleen illassa. Ensisinglensä If You Need Me/Say Yeah Pembroke levytti Boysien säestämänä.
Vuoden 1965 lopulla Pembroken ympärille koottiin The Pems -yhtye, jonka kokoonpanoissa soittivat mm. kitaristi Hasse Walli, rumpali Ronnie Österberg ja basisti Måns Groundstroem. Pemsistä alkoi Pembroken ja Österbergin musiikillinen parivaljakkous, joka kesti melkein yhtäjaksoisesti 15 vuotta. Pemsin kanssa Pembroke levytti 1966 ensimmäisen omista sävellyksistään koostuvan singlen I Don't Mind, I Got Mine/Anyday. Syksyllä 1966 Pems hajosi ja Pembroke palasi Englantiin.
Alkuvuodesta 1967 Pembroke tuli jälleen Suomeen ja liittyi perusteilla olleen Blues Sectionin laulusolistiksi. Hän myös kirjoitti suuren osan yhtyeen levytyskappaleista. Erottuaan keväällä 1968 yhtyeestä Pembroke työskenteli Love Recordsin toimistossa, kunnes alkuvuodesta 1969 liittyi Wigwamiin. Syksyllä 1969 Wigwam soitti Svenska teaternin Hair-musikaalissa, jossa Pembrokella oli pieni rooli. Hän sävelsi myös musiikin Jaakko Pakkasvirran ohjaamaan elokuvaan Kesäkapina, jonka ensi-ilta oli tammikuussa 1970.
Vaikka Wigwam oli Pembrokelle rakas yhtye, hänellä ei ollut tilaisuutta toteuttaa kaikkia ideoitaan sen levytyksillä. Wigwam-aikoina Pembrokelta syntyikin kaikkiaan kolme sooloalbumia, joista ensimmäinen on kesällä 1972 salanimellä Hot Thumbs O'Riley julkaistu Wicked Ivory. Salanimen käyttö antoi vapauden tunteen, jota Pembroke tunsi monikasvoisen levyn toteuttamiseksi tarvitsevansa. ("Kuumat Peukalot" tulee Pembroken tuolloin vielä vajavaiseksi katsomastaan pianonsoittotekniikasta.) Wicked Ivorylla soittavat Wigwam-miehet Ronnie Österberg, Mats Huldén, Pekka Pohjola, Måns Groundstroem ja Jukka Gustavson. Levy on kuin suora lähetys joltakin klubilta välispiikkeineen ja yleisön sorinoineen, ja kutakin biisiä tulee laulamaan jokin Pembroken esittämä erikoinen henkilöhahmo.
Toinen sooloalbumi, Pigworm, ilmestyi keväällä 1974. Levyllä soittaa jälleen Wigwam-miehistö (Gustavson, Pohjola, Groundstroem, Rekku Rechardt) vahvistettuna puhallinryhmällä. Muodoltaan ja sisällöltään Pigworm on edeltäjäänsä tavanomaisempi, ja levy otettiin aikanaan hienoisesti pettyen vastaan. Pigwormilla pääosaan nousevat vahvat melodiat ja tyylikkäät sovitukset ovat kuitenkin sen verran ajatonta laatua, että on väärin pitää levyä välityönä.
Keväällä 1977 ilmestyi Pembroken seuraava lp, Ruotsissa äänitetty Corporal Cauliflowers Mental Function, joka Pigwormin tavoin oli Groundstroemin ja Österbergin tuottama. Soittajiston muodostivat tällä kertaa Österberg, Rechardt ja Hessu Hietanen (vain yhdellä raidalla) Wigwamista sekä basisti Paavo Maijanen, ruotsalainen kitaristi Coste Apetrea ja saksofonisti Eero Koivistoinen, joiden lisäksi käytettiin puhallinryhmää. Corporal Cauliflowers on Pembrokea hienoimmillaan. Levyllä yhdistyvät hänen edellisten albumiensa parhaat puolet vieläpä erinomaisiin soundeihin. Kriitikkojen suitsutuksesta huolimatta tämäkään levy ei silti muodostunut myyntimenestykseksi.
Pembroken soololevyt ovat ilmeeltään Wigu-juttuja rennompia ja vapautuneempia, jopa humoristisia kokonaisuuksia. Levyt on kuitenkin soitettu suurimmaksi osaksi Wigwam-voimin ja yhtye esittikin useita niiden kappaleita konserteissaan. Wigwamin alkuaikoina Pembroke tunsi olonsa usein orvoksi lavalla, sillä Gustavsonin ja Pohjolan maalaillessa pitkiä soolojaan hän joutui seisoskelemaan lähinnä tyhjän panttina. Omien biisiensä myötä Pembroke pääsi enemmän esille, ja ryhdyttyään lisäksi soittamaan sähköpianoa keikoilla hän sai itsevarmuutta esiintymiseensä.
Tuottelias Pembroke vieraili Wigwam-aikoinaan vaihtelevissa rooleissa lukuisten eri artistien levyillä. Soittajana häntä kuullaan mm. Kasevan ja Tabula Rasan devyyttilevyillä ja laulajana ainakin Otto Donnerin levyllä. Sävellyksiä ja/tai sanoituksia hän teki mm. Maaritille, Ankille ja Kalevalalle.
Kun Wigwamin toiminta alkoi hiipua keväällä 1977, Pembroke kokeili vähän aikaa yhteistyötä Royalsin kanssa. Vuonna 1978 hän ryhtyi kirjoittamaan tekstejä ja sävellyksiä Hurriganesille ja toimipa pianistina yhtyeen keikoillakin. Samana vuonna Pembrokelta ilmestyi Mike Westhuesin kanssa tehty single Street Cafe/Jordanian Holiday. Pitkäaikainen yhteistyö Kojon kanssa alkoi So Mean -lp:llä 1979. Pembroke teki biisejä useille Kojon levyille.
Kesällä 1979 Pembroke kasasi bändin uutta sooloalbmia varten. Mukaan tulivat Österberg, Hasse Walli ja basisti Make Lievonen. Ryhmä ennätti tehdä vain muutaman keikan sekä singlen Hard Top Lincoln/Golden Days ennen hajoamistaan. Levy herätti kuitenkin kiinnostusta United Artists -yhtiössä, joten Pembroke kokosi uuden yhtyeen jossa soittivat Österberg, Mats Huldén sekä kitaristit Olli Haavisto, Timo Vakkilainen ja Petteri Salminen. Ryhmä oltiin vähällä ristiä Wigwamiksi, mutta lopulta päädyttiin nimeen Jim Pembroke Band. Toukokuussa 1980 ilmestyi lp Flat Broke, jonka musiikki tuo päällimmäisenä mieleen Pembroken soololevyt. Kesällä yhtye teki kiertueen Suomessa ja Ruotsissa mutta hajosi pian vähäiseen menestykseen.
Alkuvuodesta 1981 Pembroke muodosti Jimbo-yhtyeen, jossa soittivat Huldén, kitaristi Jukka Orma ja rumpali Affe Forsman. Kesällä ilmestyi Pembroken neljäs soololevy Party Upstairs, jonka tunnelmiin vaikutti Ronnie Österbergin ja John Lennonin kuolema. Useimmilla raidoilla Pembroke esiintyy kahdestaan Orman kanssa. Pedro Hietanen vierailee hanurissa muutamissa biiseissä. Syksyllä 1981 ilmestyi Jimbo-bändin ainoaksi jäänyt single 4 Million Telephones. Yhtye hajosi Jukka Orma siirryttyä Hassisen Koneeseen. Myöhemmin 1980-luvulla Pembrokella oli Surfin' Pumpkins ja Filthy Rich -nimiset kokoonpanot.
1980-luvun alussa Pembroke saavutti huomiota, kun hänen säveltämänsä kappaleet voittivat Suomen euroviisukarsinnat kahtena vuonna peräkkäin. Riki Sorsan Reggae O.K. 1981 ja Kojon Nuku pommiin 1982 eivät menestyneet loppukilpailussa, mutta edellinen kappale nousi pikkuhitiksi keski-Euroopassa, ja Pembroke jatkoi yhteistyötä Riki Sorsan kanssa tekemällä biisejä useille tämän levyille. Pembroke on vieraillut säännöllisesti niin laulajana kuin säveltäjänä myös Pedro's Heavy Gentlemenin levyillä aina yhtyeen debyyttialbumista 1980 alkaen. Pembroken laulamasta Matushka - Motherista syntyi pieni hittikin vuonna 1983. Vuosikymmenen puolivälissä Pembroke teki duokeikkoja Kojon kanssa, ja 1985 kaksikolta ilmestyi suomenkielinen albumi Bee tai bop. Mies teki 1980-luvulla musiikkia myös tv-elokuviin.
Vuonna 1990 Pembroke ja Rekku Rechardt palasivat Wigwam-biiseihin duokeikoilla joita tekivät aina Yhdysvalloissa asti. He soittivat rumpali Jan Noposen kanssa myös Heinäsirkkaa säestäneessä Royal Philharmonics -yhtyeessä, kunnes ryhmästä sukeutui uusi Wigwam kesällä 1991. Wigwamin toiminnan hiivuttua Pembroke teki jälleen duokeikkoja Rechardtin kanssa sekä esiintyi Remun bändissä.
Vuodesta 1995 lähtien Pembroke oleskeli Kansas Cityssä Yhdysvalloissa työskennellen paikallisten muusikkojen kanssa. Muutaman kerran hän piipahti vuosikymmenen lopulla Suomessa konsertoiden mm. Pedro's Heavy Gentlemenin ja uudelleenkasatun Blues Sectionin riveissä.
2000-luvulle tultaessa Wigwam virkosi jälleen. Tätä edesauttoi Jimin paluu Eurooppaan Kansas Citystä löydetyn Cady-vaimon kanssa, ensin Englannin Bournemouthiin syksyllä 2000, sitten Suomen Helsinkiin kesällä 2002.
- - Mikko Meriläinen