Wigwam oli tavattoman moni-ilmeinen bändi. Yhtyeen vähempään kuin kymmeneen toimintavuoteen mahtui tyylien kirjo, joka ei kuitenkaan hajonnut "jokaiselle jotakin" -näkemyksettömyydeksi. Varsinkin 1970-luvun alussa bändissä vaikutti samanaikaisesti moneen eri suuntaan vetäviä yksilöitä. Oli Sibeliuksen ja Zappan henkinen kummipoika Pekka Pohjola ja sielukas skandinaavi-Wonder, sanoisimmeko peräti Stevie Finnwood - Jukka Gustavson. Lavanvierusjakkaralla kuumia peukaloitaan pyöritellyt brittieksentrikko Jim Pembroke nousi ajan saatossa yhä enemmän esille; klassista poppia alkoi lennellä kuin hihasta. Aluksi joukossa kummittelivat pohjoiset underground-miehet Nikke Nikamo ja Mats Huldén, ja 1974 taikinaa jatkettiin muusikko-kitarasankari Pekka "Rekku" Rechardtilla, josta yhtye sai säveltäjänäkin Gustavsonin ja Pohjolan tasoisen korvaajan. Ja Ronnie Österberg - kuka voisi kuvitella Wigwamia ilman Ronniea, jonka maanläheinen tatsi piti yhtyeen varpaat turpeessa silloinkin, kun mielet liitelivät kahdeksan kilometrin korkeudessa.
Wigwamissa vaikutti siis todella harvinainen lahjakkuusreservi. Britanniassa vastaava talenttien ristiveto olisi johtanut oitis kolmeen-neljään bändiin - mainittakoon esimerkkinä vaikka Wilde Flowers, joka antoi maailmalle Soft Machinen, Caravanin, Robert Wyattin, Gongin ja Kevin Ayersin. Suomessa voimakasnäkemyksellisten kykyjen piti sietää toisiaan hieman kauemmin. Niin sanotun Helsinki-scenenkin bändiksi Wigwam oli poikkeuksellinen: miehistö ei vaihdellut yhtä hektisesti kuin monissa ajan jammauskokoonpanoissa. Mikä sai Wigwam-miehet pysyttelemään yhdessä? Henkeäsalpaavat vastaukset taitavat kuulua Wigwamin äänitteiltä. Vaikka Jukka Gustavson olikin varhaisen levy-Wigwamin päädominantti, olisi sääli kuvitella Fairyportia ilman Jim Pembroken Lost Without A Tracea tai Beingiä ilman Pekka Pohjolan panosta Pride Of The Biosphereen.
Wigwamin kolme ensimmäistä singleä vuosilta 1969-70 edustavat yhtyeen underground-psykedelia-vaihetta. Tässä vaiheessa bassossa on siis Mats Huldén ja kitarassa Nikke Nikamo. Kun Jim Pembroke kirjoitti Blues Section -yhtyeessä vielä melko klassista poppia, on paradigma Must Be The Devil / Greasy Kids' Stuffiin tullessa jo vaihtunut. Hän ei ole enää Hey Hey Heyn ja Semi-Circle Solituden naisenkaipaaja, vaan jotakin paljon efemeraalisempaa (Must Be The Devil) ja itseironisempaa (Greasy Kids' Stuff). Single kuulostaa tänäkin päivänä yllättävän tuoreelta: innovatiivisesta tuotannosta vastasivat Blues Section -kitaristi Hasse Walli ja -taustapiru Eero Ojanen.
Wigwamin ykkössingle ei noussut vielä Suomen singlelistoille, mutta toisesta seitsentuumaisesta löytyi kaiken muun potentiaalin lisäksi listoillevievää kaupallisuuttakin. Jo Jukka Gustavsonin pre-Wigwam-yhtye Roostersin ohjelmistoon kuulunut Luulosairas on Suomi-rockin klassikko ajalta ennen kuin Suomi-rockia oikeastaan oli olemassakaan. Hectorin, Pekka Strengin, Juice Leskisen ja Dave "Isokynä" Lindholmin lyyristä panosta suomalaiseen musiikkiin odoteltiin vielä. Singlen Pembroken kirjoittama B-puoli Henry's Highway Code puuttuu tältä kokoelmalta, koska se on saatavilla Hard N' Hornylla ja Highlightsilla.
Wigwamin kolmas single oli yhtyeen viimeinen levytys, jolla kuultiin vielä Suomen kieltä. Gustavsonin Pedagogi on Luulosairaan rinnakkaisbiisi niin sävellyksellisesti kuin sanoituksellisesti. Englanniksi käännettynä Pedagoguena se versioitui myöhemmin Being-lp:lle. Pedagogilla kuullaan Jean Luc Ponty -henkinen, Zappa-tuulahduksellinen sähköviuluosuus Pekka Pohjolalta; tämä oli hänen ensiesiintyminen Wigwamissa ennen varsinaista liittymistä bändiin. Mats Huldénin Häätö täydellistää singlesarjan. Moniosaisessa kappaleessa kuullaan Otto Donnerin kalevalaista loitsua (Mats Huldén käänsi Suomen kansalliseepoksen Kalevalan isänsä Larsin kanssa ruotsiksi vuonna 1999!), Gustavsonin hymnimäistä laulua ja Pembroken akustisempaa rallattelua Juudaksesta, josta Jim oli vielä tekevä omankin hienon laulun Never Turn You In. Keskiverto progebändi olisi tarvinnut tähän yhden LP-puoliskon, mutta Wigwamille riitti neljä minuuttia. Häätö ei ollut Huldénin ainoa kontribuutio Wigwameille: Hard N' Hornyn lopullisella versiolla seitsensekuntiseksi leikelty avausvirsi 633 Jesu Fåglar odottaa vielä julkaisuaan kokonaisuudessaan.
Chest Fever ja Fresh Garbage ovat Suomen Yleisradion ensimmäisiä tallenteita live-Wigwamista. Dokumentaarisesti arvokas näyte Helsingin Kulttuuritalolta osoittaa kuinka selkiintymätön oli Huldénin ja Nikamon aikaisen alku-Wigwamin tyyli - ja ehkä koko 60-70-luvun taitteen suomalaisen rockin eetos yleensäkin. Molemmat kappaleet ovat lainatavaraa ja klassista rock-vuosikertaa 1968 - Chest Fever maanläheiseltä The Bandiltä (jota Wigwam soitti keikoilla todella paljon), Fresh Garbage happovetoisammalta Spiritiltä. Wigwamin myllyssä molemmista kappaleista syntyi hieman haparoivaa mutta ajalle ominaista heavyprogea. Ensimmäisillä levyilläänhän Wigwamin soundi oli huomattavasti kevyempi: popsävyt erottuivat, sävykkäämpää progemaaperää vasta tunnusteltiin, oikeastaan vain Tombstone Valentinen Frederick & Bill jytäsi ennen Fairyportin Losing Holdia, joka on suomalaisen progressiivisen rockin suurimpia klassikoita; kappale, jonka on sanottu "pesevän lattioita genesiksillä ja yeseillä". Tällä levyllä Losing Holdista kuullaan dynaaminen ja elaboroitu versio, joka on taltioitu Helsingin Natsalla lähes vuotta ennen Fairyportin ilmestymistä. Etenkin rumpujen äänitys on erinomaisen onnistunut, toisin kuin Fairyportilla - 70-luvulla rockin äänittäminen Skandinaviassa tuntuu olleen ainakin osittain onnen kauppaa.
Huldén ja Nikamo ovat siis jättäneet yhtyeen, Pohjola on tilalla: ollaan kuuluisassa urkutrio plus Pembroke -vaiheessa. Losing Holdin ohella alkuaikojen Wigwam esitti livenä yllättävän vähän omia levykappaleitaan, Pembroken pop-kappaleita erityisen niukasti. Niinpä on kiinnostavaa kuulla tässä yhteydessä tanakka versio Tombstone Valentinen Bowie-vaikutteisesta Captain Supernaturalista. Vielä kiintoisampi on Nothing Shows, joka on Pembroken muualla julkaisematon helmi, the Band -vaikutteinen hehkeä rakkauslaulu. Ja kun the Band tuli puheeksi, niin taashan se pomppaa esiin: King Harvest (Has Surely Come) soi kiivaudella, joka jälkikäteen ajateltuna ei kappaletta välttämättä pue. Sallittakoon näkemyksen horjahtaminen - Wigut ovat vielä varsin nuoria.
Nämä Natsalla taltioidut biisit kuultiin Yleisradion Poppop-ohjelmassa, jonka livemateriaali äänitettiin konserteissa eri puolilla Suomea. Yleisradiolla oli 60-70-luvuilla vielä vahva kulttuurimissio, joka jatkoi Love Recordsin tallennustyötä. Onneksi valtaosa radion nauhoitteista tuntuu olevan tallessa: herkkujahan on tallennettu jälkikäteen muutamille Siboneyn uudellenjulkaisuille. Jee jee jee -cd:ltä löytyy Up On Cripple Creek -medley Ruisrockista 1970, Anna mulle Lovee -4CD-boksilta Losing Hold / Finlandia -medley Helsingin Esplanadilta kesältä 1972 ja Nuclear Nightclubin uudelleenmasteroinnilta osa Töölönrannan keikkaa vuodelta 1975.
Mutta eipä kiirehditä vielä ajan edelle. Vähän ennen Rekku Rechardtin liittymistä kokoonpanoon, samaan aikaan kun pitkään tehty Being alkoi valmistua julkaisukuntoon loppuvuodesta 1973, Wigwam pistäytyi Yleisradion Liisankadun studiossa tekemässä radio-livekeikan. On edelleen jotenkin ironista, että kuukausia nauhoitetun Beingin soundit jättivät taas hieman toivomisen varaa, mutta pikaisella livekeikalla saatiin taltioitua varhainen live-Wigwam ehkä jalompana kuin missään muualla. Yhtye on loistavassa iskussa: Nipistyksen ja Fairyportin definitiivisten versioiden - vaikka Fairyportilta puhallinsovitukset puuttuvatkin - lisäksi sessiossa äänitettiin Beingin Marvelry Skimmer (Friend From The Fields), Jim Pembroken ensimmäiseltä soololevyltä Wigwam-kataloogiin sujuvasti päätynyt Grass For Blades ja John Lennonin Imagine. Grass For Blades oli valitettavasti tästä yhteydestä jätettävä pois tilaongelmien vuoksi.
"Vanhan" - tai Rekun kitaroidessa jo paremminkin "siirtymäkauden" Wigwamin viimeiset keikat nauhoitettiin livealbumia varten kesäkuussa 1974. Vuonna 1975 julkaistulta Live Music From The Twilight Zonelta poisjätettyihin kappaleisiin kuuluivat Pembroken toiselta sooloalbumilta Pigwormilta Wigwam-settiin päätyneet laulut. Nyt nämä pääsevät vihdoin esille kakkoscd:n aloittajina. Ensin tarjolla on hiljalleen räjähtävään kertosäkeeseen kasvava versio Do The Pigwormista. Sitten kuulemme Just My Situationin, joka studioversion tavoin liukuu välillä Sweet Marie -kappaleeseen. Taso on vähintään yhtä kova kuin Twilight-raidoilla, mutta koska studioalbumi oli aikoinaan liian tuore, ja koska "uusi" Wigwam teki keikan avaajaksi vakiintuneesta kappaleesta oman sovituksensa, se jätettiin julkaisematta livealbumilla.
Olemme nyt matkanneet "vanhan Wigwamin" tien päähän. Jukka Gustavson ja Pekka Pohjola jättivät yhtyeen, jonka seuraava vaihe alkoi rakentua Pembroke-Rechardt-Österberg-kolminaisuuden ympärille. Bassoon kiinnitettiin Måns Groundstroem, ex-Blues Section- ja Tasavallan Presidentti -soittaja ja yksi Love Recordsin 70-luvun vakiotuottajista. Aloitettiin Nuclear Nightclub -albumiin johtaneet sessiot. Jo sen keväällä 1975 julkaistu lämpimäissingle Freddie Are You Ready / Kite tiesi kertoa, että syntymässä on klassikko. Singleä ei kuulla tässä, koska se löytyy Nuclear Nightclubilta ja Highlightsilta. Sen sijaan mennään Helsingin Töölönrannan kesäteatteriin, jossa Yleisradio taltioi kesäkuussa 1975 vapautuneen, odotuksia täynnä olevan Wigwamin. Yhtye oli taas uudistunut, Nuclear Nightclubilla vierailleen Esa Kotilaisen korvasi koskettimissa Heikki "Pedro" Hietanen. "Uusi Wigwam" oli ehkä parhaimmillaan. A Better Hold (And A Little View) päätyi Pembroken soololevylle vasta kaksi vuotta myöhemmin; Never Turn You In ennakoi puolestaan seuraavan vuoden The Lucky Golden Stripes And Starpose -albumia. No New Games on peräisin Pembroken toiselta soololevyltä Pigwormilta; kappale päätyi heti Wigwam-keikkabravuuriksi saaden uuden väliosan Rekku Rechardtin kitarasoolosta. Tämä Töölönrannan No New Games -versio on yksi maanisimmista nauhalle päätyneistä: on sääli, ettei kappale ole säilynyt tallessa kokonaisena.
Virgin-yhtiön kanssa sopimuksen solminut Wigwam pääsi loppukesästä 1975 ensimmäiselle äänitysretkelleen Britanniaan. Tramdriverilla soittaa optimistisen oloinen yhtye. Tramdriver on Jim Pembroken hienoimpia poplauluja ja on sääli, että single floppasi kaupallisesti. Levyn Ruotsissa äänitetty taustapuoli Wardance muistuttaa puolestaan ajasta, jolloin singlen B-puolillekin yritettiin keksiä jotain mukavaa. Kappale kuului 90-luvulla uudelleen kokoontuneen Wigwamin liverepertuaariin, mikä kertoo siitä, että raita ei ole hullumpi bändinkään mielestä. Tai sitten sen keskimääräistä Wigwam-kappaletta helpompi soinnutus antoi sopivan hengähdystauon ennen Freddie Are You Readyjä...
Tarpeeksi hyvien tallenteiden löytymättömyyden vuoksi Fresh Garbage hyppää yli live-vuoden 1976, jolloin Wigwam keikkaili Nuclear Nightclub-Lucky Golden-painotteisella ohjelmistolla. Sen sijaan seuraavat, marraskuussa 1977 taltioidut kappaleet vievät meidät herkullisen kuriositeetin äärelle. Rekku Rechardtin sairastumisen vuoksi Wigwam suoritti kaksipäiväisen keikkaiskun Tampereelle Esa Kotilainen ja Jukka Gustavson tukenaan. Toisena iltana lavalla pistäytyi myös Tabula Rasan kitaristi Heikki Silvennoinen jammaamassa "vanhan Wigwamin" yhtä tunnus-coveria, Wes Montgomeryn In And Outia. Ensimmäisen illan medley on jokseenkin uskomaton: No New Gamesistä Gustavsonin sooloon liukuva, edelleen Grass For Bladesiksi kasvava 18-minuuttinen esitys nostaa niskavillat pystyyn ja on Wigwamin livemagiaa puhtaimmillaan.
Yhtyeen tuon ajan manageri Tapio Korjus äänitti Wigwam-keikkoja Revox-nauhurillaan enemmänkin. Korjuksen nauhoituksista valitsimme viimeiseksi näytteeksi jamisession Tukholman Bullerby-klubilta joulukuulta 1977. Kappaleen nimen Looking For The Eddie And The Boys Rekku innovoi vuonna 2000 tätä kokoelmaa tehdessä - kyseessä on kuulemma Eddie And The Boysiin aikanaan tarjolla ollut riffittely. Nauhoituksella loistaa pinnassa Esa Kotilainen; Wigwam soitti livenä paljon myös Kotilaisen Ajatuslapsi-sävellyksen teemojen ympärille rakennettua jamia. "Wigwam goes Krautrock", voisi joku sanoa; "vanhan Wigwamin elastisuus jatkuu", sanomme me! Korjuksen nauhat kertovat, että "uusi Wigwam" jammaili livenä ylipäänsä paljon enemmän kuin tähänastinen Wigwam-historiankirjoitus on tiennyt kertoakaan. Aina jammailu ei ottanut tuulta siipien alle (mistä kertoo erään nauhavaihtajien kierrossa olevan Wigwam-jamin humoristinen nimi, Uninspired Noodling in G); toisaalta funksävyiset jammaukset heijastuvat suoraan sellaisiin levytettyihin Wigwam-kappaleisiin kuin Wardance tai June Maybe Too Late.
Vuoden 1977 Wigwam ei katsellut maailmaa yhtä kirkkain kasvoin kuin vielä kaksi vuotta sitten. Lupaavasti alkanut maailmanvalloitus ei onnistunut, Dark Album -levyn teko ja etenkin julkaisu takkuilivat, kosketinsoittajat vaihtelivat ja silloin kalliit syntesoijat olivat rikki. Virgin ei julkaissut Dark Albumia eikä Wigwam kyennyt elättämään jäseniään: vähittäinen hajoaminen oli tosiasia. Pembroke viritteli Wigwam-reunionia 70-80-lukujen taitteessa: Österbergin ja Huldénin sisältänyt kokoonpano käytti jo kuitenkin nimeä Jim Pembroke Band.
1970-luku päättyi: uusi aalto oli ottanut hegemonian. Progemuusikot tienasivat rockin uuden valtavirran syrjässä tai iskelmäyhtyeissä, rock-kriitikot varttuivat ja ihmettelivät, mitä olivat nähneet nuoruuttaan valaisseissa progressiivisissa teoksissa. 1980-luvun pompöösien progelevytysten valossa saattaa olla onni, että vasta 1990-luku näki Wigwam-reunionin, joka tuotti hienon Light Ages -levyn ja muistoja hienoista keikoista.
Roskat on nyt katettu, olkaa hyvä! Tämänkin jälkeen jäljellä on julkaisukelpoista harvinaista Wigwam-materiaalia: radio- ja keikkanauhoituksia, musiikkia elokuviin, Nuclear Nightclubin, Lucky Golden Stripesin ja Dark Albumin demoja. Vuoden 2000 Wigwam-reunion-keikat näyttivät että Wiguissa on totisesti vielä voimaa; yhtye on jopa lupaillut uusien keikkojen ja uuden studioalbumin mahdollisuutta vuodelle 2001.
Elokuussa 2000 Suomen Joensuussa
Mikko Meriläinen & Suonna Kononen