Wigwam-historia

Oikeastaan oli olemassa kaksi kokoonpanoltaan ja musiikiltaan varsin erilaista Wigwamia. Wigwamin maine progebändinä juontanee juurensa alkuperäisen kokoonpanon (1969-74) edustamasta tyylistä, jota urkuri Jukka Gustavson on kutsunut termillä "art rock". "Uusi" Wigwam (1975-78) sen sijaan omaksui helpommin lähestyttävän musiikillisen linjan, josta kitaristi Rekku Rechardt on käyttänyt nimitystä "deep pop".

Keväällä ilmestyi Wigwamin ensimmäinen single, Must Be The Devil/Greasy Kids Stuff, jonka molemmat puoliskot ovat Pembroken käsialaa. Kesällä yhtyeeseen liittyi Nikamon entisen bändin Roostersin urkuri/laulaja/biisintekijä Jukka Gustavson, jonka taitoihin wigulaiset olivat ihastuneet ryhmien yhteiskiertueella. Wigwam vetäytyi ulkomaisten esikuviensa tapaan Huldénin vanhempien huvilalle harjoittelemaan ja filosofoimaan, mitä retriittailua bändin eri kokoonpanot myöhemminkin harrastivat.

Loppuvuodesta 1969 ilmestyi Wigwamin esikois-lp Hard 'N' Horny, joka yhdessä Tasavallan Presidentin samaan aikaan julkaistun ensilevyn sekä ryhmien yhteisen juuren eli Blues Sectionin albumin kanssa kuuluu long play -mittaisen Suomi-rockin varhaisiin merkkipaaluihin. Hard 'N' Horny jakautuu Gustavsonin säveltämään, kokeilevahkoon ja jazzahtavaan a-puoleen sekä Pembroken säveltämään b-puoleen, joka sisältää eräänlaisen pienoispop-oopperan Henry-nimisestä miekkosesta. Kävi ilmi, että Wigwamissa oli kaksi yhtälailla lahjakasta, mutta toisistaan harvinaisen selkeästi erottuvaa säveltäjää/sanoittajaa. Hyvän tekeminen edistyi hitakaisesti ja kävi sen verran kalliiksi, että levy-yhtiö Love Recordsilla ei ollut rahaa kansien painattamiseen. Niinpä Wigu-muusikot taiteilivat itse ensimmäiset 400 kantta, myöhempien aikojen levynkeräilijöiden metsästettäväksi.

Ennen vuoden vaihdetta Wigwam julkaisi vielä toisen singlensä Luulosairas/Henry's Highway Code. Single oli lp:n tavoin arvostelumenestys, mutta Gustavsonin säveltämästä Luulosairaasta tuli yllättäen myös hitti. Kappale on sittemmin vakiinnuttanut asemansa yhtenä suomalaisen rockin klassikkona, ja se lienee ainoa edelleen melko laajasti tunnettu alkuperäisen Wigwamin biisi. Ensilevyjen aikoihin Wigwam niitti mainetta myös esiintymällä Svenska teaternin Hair-musikaalissa sekä tekemällä elokuvamusiikkia.

Suosio ei horjuttanut Wigwamin musiikillista tinkimättömyyttä. Vuoden 1970 alussa ilmestynyt kolmas single ja samalla yhtyeen viimeinen suomenkielinen julkaisu Pedagogi/Häätö oli kaupallinen floppi. Kappaleet ovat ehkä vaikeahkosti avautuvia - varsinkin Mats Huldénin Häätö on perin kipeä teos - mutta eivät ainakaan aiempaa huonompia. Keväällä 1970 Huldén erosi Wigwamista keskittyäkseen opintoihinsa. Hänen tilalleen basistiksi otettiin ihmenuori Pekka Pohjola, joka oli jo vieraillut viulussa Pedagogilla. Pohjolasta Wigwam sai kolmannen persoonallisen säveltäjän riveihinsä.

Hard 'N' Horny keräsi kehuja myös maamme rajojen ulkopuolella aina Rolling Stone -lehteä myöten. Wigwamia verrattiin Whon ja Beatlesin kaltaisiin suuruuksiin. Amerikkalainen pop-eksentrikko Kim Fowley oli aikaansaanut kahden Blues Section -kappaleen julkaisun Wigwam-singlenä Yhdysvalloissa, ja nyt hän hankkiutui Suomeen tuottamaan Wigwamin toista albumia. Loppuvuodesta 1970 ilmestynyt Tombstone Valentine on hänen vaikutuksestaan edeltäjäänsä kevyempi ja kaupallishakuisempi, joskaan ei biisimateriaaliltaan hassumpi teos. Wigwamista uutta Beatlesia yrittänyt Fowley on työntänyt Gustavsonin urkusoundin taka-alalle levyllä ja tuonut tilalle vierailija Jukka Tolosen sirkkelikitaroineen.

Undergroundtyyppi Nikamolle Fowleyn otteet eivät sopineet, vaan hän erosi bändistä. Tasavallan Presidentille lojaali Tolonenkaan ei jäänyt Wigwamiin, vaikka joskus yhtyeen mukana jammaili, joten Wigwam oli sitten ilman pysyvää kitaristia yli kolme vuotta. Vanhan Wigwamin kuuluisa urkuvoittoinen soundi korostui näin entisestään etenkin livetilanteissa. Bändin keikkaohjelmisto oli sikäli erikoinen, että vaikka levyille sävellettiin mitä hienoimpia biisejä, livenä esitettiin etupäässä lainatavaraa The Bandilta, Beatlesilta, Procol Harumilta ja muilta ulkomaan suosikeilta. Kappaleet venyivät usein pitkiksi, improvisoiduiksi, soolopitoisiksi kudelmiksi, mutta progemmanpuoleisten omien sävellysten esittämistä hankaloitti niiden monimutkaisuus.

Tombstone Valentine julkaistiin Yhdysvalloissa Verve/Forecastin toimesta tuplana, joka sisälsi myös vanhempaa Wigwam- ja jopa Blues Section -materiaalia. Levy sai hyvät arvostelut, mutta myynti jäi vähäiseksi. Seuraavan albuminsa Wigwam päätti tehdä ilman ulkopuolisen tuottajan ohjailua; nyt piti näytettämän todelliset kyvyt. Pohjanauhat tehtiin loppuvuodesta 1970 mutta loput äänitykset vasta seuraavana syksynä, joten Fairyportin julkaisu venyi vuoden 1971 lopulle asti. Materiaalia kertyi tupla-lp:n verran, kun nelospuolelle lisättiin kesällä nauhoitettu livejamittelu.

Fairyport alkaa jo edustaa niin sanottua progea. Varsinkin Gustavsonin säveltämä teemallinen kokonaisuus Joined To Conscience on melkoisen monimutkaista ja sanoituksellisestikin rankkaa taiderockia. Pembroken ja Pohjolan kauniit, paikoin jopa hilpeät kappaleet takaavat kuitenkin sen, että kokonaisuutena tupla ei käy liian raskaaksi. Toisaalta joku saattaa kokea Fairyportin monipuolisuuden ehkä hajanaisuutena. Huonointa levyllä ovat heikot soundit. Ei edes kahdelle edelliselle lp:lle hienot soundit loihtinut Finnvoxin äänittäjä Erkki Hyvönen voinut mitään Ruotsissa tallennetuille kelvottomille pohjaraidoille.

Wigwamin kolmen kovan biisintekijän luova energia ei päässyt kunnolla purkautumaan bändin puitteissa. Niinpä 1972 sekä Pembokelta että Pohjolalta ilmestyi ensimmäinen soololevy samalla kun Wigwamilta tuona vuonna vain kokoelma-lp. Pembroke julkaisi omalaatuisen Wicked Ivory -kiekkonsa salanimellä Hot Thumbs O'Riley. Wigwam-voimin soitetun levyn kappaleesta Grass For Blades muodostui yhtyeen keikkabravuuri. Pohjolan täysinstrumentaali Pihkasilmä kaarnakorva sai ylistävän vastaanoton, ja alkoi olla selvää, että Wigwamissa hän ei voinut loputtomiin toteuttaa itseään.

Gustavson keskitti luomisvoimansa hänellekin ehdotetun soololevyn sijasta seuraavan Wigwam-albumin kehittelyyn. Lähtökohtana hänellä oli teemallinen kokonaisuus, jonka toteuttaminen kiinteyttäisi jälleen yhtyettä. Beingiksi nimetyn levyn työstämiseen kului koko vuosi 1973. Gustavson oli äärimmäisen itsekriittinen ja hänellä oli tarkka kuva siitä miltä albumin tulisi kuulostaa, mikä ei vastoin alkuperäistä tarkoitusta ollut omiaan parantamaan bändin yhtenäisyyttä. Koska projekti vei tuhottomasti studioaikaa, soitti Wigwam hyvitykseksi taustoja Love Recordsin muille artisteille.

Being julkaistiin lopulta alkuvuodesta 1974. Levyä kehuttiin progressiivisen rockin mestariteokseksi, ja se sai haltioituneen vastaanoton myös ulkomaiden kriitikkopiireissä, mm. brittiläisen New Musical Expressin sivuilla. Being on todellakin Gustavsonin visio: musiikki on haastavaa mutta eritoten tekstit, joissa pohditaan nyt paitsi ihmissielua ja ihmisen Jumala-suhdetta myös ideologisia järjestelmiä. Kunnianhimoista Beingiä pidetään alkuperäisen Wigwamin uran huipentumana, mutta kaupallisesti levy ei ollut kummoinen menestys. Nykykuulijan korvaan Being sisältä ehkä turhankin koukeroista progea. Fairyportin tavoin levyä vaivaavat myös turhan ohuet soundit.

Beingin valmistumisen aikoihin Wigwamin otettiin viimein kitaristi, Pekka "Rekku" Rechardt. Huolimatta uuden jäsenen mukaantulosta ja luvassa olleesta ensimmäisestä Englannin kiertueesta bändin sisäinen tila ei selkiytynyt. Jukka Gustavson ja hänen perässään Pekka Pohjola ilmoittivat eroavansa yhtyeestä keväällä 1974. Kokoonpano soitti vielä kuitenkin Pembroken toisella soololevyllä Pigworm ja hoiteli Englannin kiertueen, minkä jälkeen se kesäkuussa teki Helsingin klubeilla viimeiset keikkansa, jotka myös äänitettiin. Nauhoista koottu livetupla Live Music from the Twilight Zone julkaistiin 1975. Levy on arvokas mutta hieman epätasainen dokumentti Wigujen livesoundista. Yhtyeen keikkasetin koostumusta heijastellen puolet materiaalista on lainabiisejä.

Österberg ja Pembroke päättivät hetken tuumittuaan panna Wigwamin uudelleen kasaan. Basistiksi tuli Måns "Måsse" Groundstroem, joka oli soittanut jo Blues Sectionissa ja sittemmin Tasavallan Presidentissä. Hän oli myös tuottanut Wicked Ivoryn, Beingin ja Pigwormin. Rechardt suostui jatkamaan kitaristina. Yhtyeen manageriksi tuli Tapio Korjus. Uusi Wigwam alkoi keikkaili syksyllä esittäen selvästi aiempaa vapautuneempaa ja kepeämpää musiikkia. Pembroken biisien ja joidenkin lainakappaleiden lisäksi settiin kuului Rechardtin uusia sävellyksiä, jotka olivat lähempänä Pembroken pop-linjaa kuin Gustavsonin ja Pohjolan progeteokset.

Alkuvuodesta 1975 Wigwam purkitti uuden lp:n biisejä tukholmalaisessa Marcus Music -studiossa Paavo Maijasen toimiessa tuottajana ja Esa Kotilaisen hoitaessa koskettimet. Uuden studioalbumin julkaisua jouduttiin kuitenkin lykkäämään livetuplan takia. Koska Kotilainen ei voinut sitoutua Wigwamiin, uudeksi kosketinsoittajaksi otettiin keväällä Heikki "Hessu (myöh. Pedro)" Hietanen, joka oli aiemmin vaikuttanut mm. Pepe & Paradisessa.

Tänä aikana Wigwamin maine kasvoi kohisten unohtumattomiksi ylistettyjen keikkojen (vaikka lavashown huipentumaksi on mainittu se kun Groundstroem riisui farkkutakkinsa) ja uuden levyn ounastellun loistokkuuden ansiosta. Englantilainen Virgin Records kiinnostui omintakeisesta bändistä, minkä seurauksena Wigwam ensimmäisenä suomalaisena rock-yhtyeenä solmi merkittävän kansainvälisen levytyssopimuksen. Toukokuussa ilmestyi maistiaisena tulevalta lp:ltä single Freddie Are You Ready/Kite, jonka a-puoli oli Rechardtin ja b-puoli Pembroken käsialaa. Varsinkin Rechardtin ovelan tarttuva biisi lupasi erittäin hyvää tulevalta levyltä.

Nuclear Nightclub julkaistiin viimein kesäkuussa 1975. Suomessa levy otettiin riemuiten vastaan, eikä nyt enää ollut kyse vain kriitikoiden ja pienten diggaripiirien suosiosta, vaan Nuclear Nightclub nousi jopa listaykköseksi myyden kultalevyyn oikeuttavan määrän. Edelleenkin Nuclear Nightclub on Wigwamin tunnetuin ja suosituin levy. Englantilaislehdistössä levy sai osakseen paitsi kehuja myös kovaa kritiikkiä, mutta myynti oli kohtuullista. Wigwam ei ollut enää progebändi, ja kevyempään linjaan pettyneet marisivatkin levyn liiasta kaupallisuudesta, mutta ei yhtye toisaalta purkkamusiikkiakaan esittänyt. Uudistunutta Wigwamia verrattiin lähinnä 10cc:n ja Steely Danin kaltaisiin sofistikoitunutta pop-rockia soittaneisiin "rajatapauksiin". Sitäpaitsi Pembroken absurdit sanoitukset eivät koskaan olleet niitä kaikkein helppotajuisimpia.

Vuonna 1975 Wigwam keikkaili ahkerasti Suomessa ja teki myös pohjoismaiden kiertueen. Kesä huipentui Lontoon Hyde Parkissa pidettyyn ilmaiskonserttiin, joka oli osa Virginin Nuclear Nightclubin puffaamiseksi järjestämää isoa mainoskampanjaa. Ennen vuoden vaihdetta julkaistiin uusi single Tramdriver/Wardance. Hitiksi tarkoitettu levy jäi flopiksi, vaikka Pembroken säveltämä a-puoli on Wigwamia tarttuvimmillaan.

Alkuvuodesta 1976 yhtye purkitti seuraavaa levyään Englannissa tuottaja Ronnie Leahyn johdolla. Keväällä ilmestynyt The Lucky Golden Stripes and Starpose sai osakseen ristiriitaisen vastaanoton. Lp ei synkkine sävyineen ollut aivan yhtä helposti avautuva kuin edeltäjänsä, ja sen myynti jäi heikommaksi. Wigwam kuitenkin pääsi samoihin aikoihin lopultakin Englannin kiertueelle, jonka se teki Gong-yhtyeen lämmittelybändinä. Kansainvälisen uran luomisen kannalta pysyvämpi siirtyminen Englantiin tai ainakin keskemmälle Eurooppaa olisi ollut tärkeää, mutta koska yhtyeessä oli asian suhteen kahtalaista ilmaa, jäi muutto tekemättä.

Wigwam keikkaili vielä kesän 1976 menestyksellisesti Euroopassa ja Suomessa, mutta sitten alkoivat musiikilliset ja muunkinlaiset suhdanteet aiheuttaa vakavia taloudellisia huolia. Wigujen levyt eivät myyneet tarpeeksi, eivätkä keikkatulot riittäneet korvaamaan laitteistosatsauksia. Rahatilanteen paikkaamiseksi Pembroken syksyllä 1976 äänitetty uusi soololevy Corporal Cauliflowers Mental Function oltiinkin vähällä julkaista Wigwamin nimellä. Erillistä yhtyelevyä ryhdyttiin kuitenkin kasaamaan vuoden 1977 alussa. Julkaisu venyi aina vuoden loppuun asti, koska Virginissä ei oltu tyytyväisiä epäkaupalliseksi koettuun materiaaliin. Wigwamin jäsenet joutuivat vaikean tilanteen edessä pikku hiljaa repeämään muihin projekteihin, ja bändi oli hajoamispisteessä.

Uusi levy Dark Album jäi vähälle huomiolle, vaikka se on uudempaa Wigwamia parhaimmillaan. Yhtye tuntuu levyllä löytäneen oman seestyneen, "aikuisen" tyylinsä, jolla olisi sopinut myös jatkaa. M.A. Nummisen kanssa keikkailemaan ryhtynyt Hietanen oli tässä vaiheessa merkitty enää avustajaksi. Koskettimissa Dark Albumilla ja loppuajan keikoilla vieraili myös Jukka Gustavson. Virgin ei julkaissut levyä Englannissa, vaan päinvastoin purki sopimuksen Wigwamin kuten muidenkin kokeilevampien yhtyeidensä kanssa, sillä yleinen huomio oli siirtynyt uuden aallon edustajiin. Vuonna 1979 Virgin julkaisi kuitenkin vielä Wigujen tuplakokoelman, joka sisälsi myös Dark Albumin materiaalia.

Punkin tulon ohella yleinen lama-aika ja Love Recordsin taloudelliset vaikeudet osaltaan vaikuttivat siihen, että Wigwam joutui laittamaan pillit pussiin. Eräänlainen jäähyväiskeikka tehtiin juhannuksena 1978 Punkarock-festivaaleilla, mutta Wigwam kasaantui seuraavana vuonna konsertoimaan vielä vihoviimeisen kerran - tai näin erehdyttiin luulemaan. Jäsenet erkanivat eri tahoille, ja viimeistään Ronnie Österbergin kuoltua itsenäisyyspäivänä 1980 Wigwamia ei uskottu enää koossa nähtävän. Rekku Rechardt soitti mm. Veltto Virtasen kanssa, teki myöhemmin teatterimusiikkia ja opiskeli. Jim Pembroke toimi yhteistyössä mm. Hurriganesin ja Kojon kanssa sekä teki levyjä omien kokoonpanojensa kanssa. Måns Groundstroem jatkoi mm. tuottajanhommia, kunnes 80-luvun lopulla ryhtyi kokiksi. Pedro Hietanen toimi EMI:n tuottajana ja johti Pedro's Heavy Gentlemen -ryhmäänsä. Muista ex-wiguista Pekka Pohjola ja Jukka Gustavson ovat tehneet soololevyjä, edellinen vakaan kansainvälisen suosion saavuttaen, jälkimmäinen (suotta) vähälle huomiolle jääden. Mats Huldén on soittanut mm. Kauko Röyhkän ja Nikke Nikamo afrikkalaismuusikkojen kanssa.

Wigwam teki yllättävän paluun Provinssirockissa 1991 kokoonpanolla Pembroke - Rechardt - Groundstroem - Hietanen, ja hyvän vastaanoton rohkaisemana yhtye jatkoi toimintaansa vuosien tauon jälkeen. Österbergin tilalla rummuissa oli Jan Noponen ja Hietasen tilalle koskettimiin tuli varsin pian Mikko Rintanen. Vuonna 1993 ilmestyi tällä ryhmällä albumi Light Ages, joka on kuin suoraa jatkoa yhtyeen 70-luvun lopun ajattoman kuuloisille tuotoksille. Levyn julkaisemisen jälkeen ensin Noponen ja sitten Rintanen jättäytyivät yhtyeestä pois, ja pian bändin toiminta hiipui. Viimeisillä keikoilla rumpuja soitti Jari "Kepa" Kettunen.

Wigwamin vanhaa tuotantoa oli ryhdytty siirtämään cd-formaattiin vuonna 1989. Ensimmäinen kokoelma-cd Highlights julkaistiin 1996, ja vuonna 2000 ilmestyi sille pariksi harvinaisista singleraidoista sekä ennenjulkaisemattomista livenauhoituksista koostuva Fresh Garbage - Rarities 1969-1977. Jo aiemmin oli ennenjulkaisematonta Wigwamia päätynyt parille eri esittäjiä -kokoomalle.

Vuosien Wigwam-hiljaiselo keikkarintamalla päättyi kesällä 2000, kun edelleen vetreäksi osoittautunut yhtye kipusi 30-vuotisjuhliaan viettäneen Ruisrockin päälavalle miehistön ollessa Pembroke - Rechardt - Grounstroem - Hietanen - Kettunen. Jo edellisen vuoden keväänä Wigwam oli heittänyt pienen reunion-keikan Pedro Hietasen 50-vuotisjuhlissa.

Ruisrock ja sitä seuranneet pari klubikeikkaa onnistuivat hyvin, ja Wigwam päätti jälleen aktivoitua. Tämä kävi mahdolliseksi, kun Yhdysvalloissa vuosia asunut Pembroke syksyllä 2000 muutti Englantiin lähemmäs Suomen keikkatantereita ja studioita. Koskettimiin vaihtui Nuclear Nightclub -aikoina bändissä jo piipahtanut Esa Kotilainen. Keväällä ja kesällä 2001 Wigwam kierteli Suomea vielä vanhaa repertuaariaan esittäen. Tavastian kahdelta keikalta koottiin Wigwam Plays Wigwam - Live -tupla-albumi, joka julkaistiin syksyllä 2001.

Maaliskuussa 2002 Wigwam purkitti yhdeksään vuoteen ensimmäistä studiolevyään Suomenlinnan Seawolf-studioilla. Titans Wheeliksi nimetty albumi ilmestyi toukokuun lopussa. Levy sai vaihtelevan vastaanoton mutta piipahti Suomen albumimyyntilistalla peräti seitsemännellä sijalla.

Talvella 2003 Wigwam vietti 35-vuotisjuhliaan laajan Suomen-kiertueen merkeissä. Kahdella Tavastian-keikalla lavalla nähtiin vierailemassa lähes kaikki vanhat Wigwam-jäsenet vuosien varrelta. Jukka Gustavson vieraili myös Wigwamin neljällä Semifinal-klubin keikalla lokakuussa 2003. Psoriasiksen vuoksi sairaseläkkeelle vetäytyneen Måsse Groundstroemin tilalle oli Wigwamin basistiksi kesällä vaihtunut Jussi Kinnunen, tunnettu mm. Hassisen Koneesta ja Freud, Marx, Engels & Jung -yhtyeestä.

Kesällä 2004 bassoon palasi Wigwamin alkuperäisjäsen Mats Huldén, jonka kanssa yhtye levytti toukokuussa 2005 ilmestyneen albumin Some Several Moons.